Ferdinand von Schirach: Collinin tapaus

Voisin myöntää 2017 vuoden alkaneen lukemisien suhteen todella hyvällä tolalla, sillä olen lukenut jo 12 kirjaa tämän vuoden puolella ja lähes kaikista olen pitänyt kovasti. Muutama on ollut sellainen ihan jees, ja yksi sellainen ihan luettava.

Dekkarin määrite on mulle yksi kysymysmerkki, esim onko tämä kirja dekkari? Miestä on myös siunattu helposti kirjoitettavalla nimellä, jonka jouduin tarkistamaan useaan otteeseen. Hei Ferdinand, ei Ferninand jne. Sukunimikin muistuttaa sriracha-nimistä kastiketta, jota ei yksikään ihminen tunnu osaavan kirjoittaa oikein, meni varmaan mullakin väärin. Lausuakaan sitä ei kukaan osaa. Nyt ajauduin väärille urille. Tämä on Goodreadsissa luokiteltu parikymmentä kertaa kategoriaan mystery>crime eli kyllähän tämän siis täysiverinen dekkari on oltava! Tuulta purjeisiin ja kohti uusia tuntemattomia seikkailuja.

Atena 2013
168s.
Oma ostos

Italialainen Fabrizio Collini on työskennellyt ikänsä moitteetta ja noudattanut lakeja. Collini on jo vanha mies ja yllättäen murhaa itseään vieläkin vanhemman miehen hotellissa, pyytää henkilökuntaa soittamaan poliisit ja jää itse odottamaan heitä aulaan. Oikeus määrää nuoren, aloittelevan Caspar Leinenin puolustamaan Collinia. Kaikkia kiinnostaa teon motiivi, mutta siitä Collini ei puhua putkahda. Tapaus vaikuttaa siltä, että Leninillä ei ole mitään toivoa puolustuksessaan ja juttu on jo valmiiksi hävitty.

                                                                                             

Juttua mutkistaa sekin, että kuollut mies on asianajaja Leninin perhetuttu, jo kuolleen parhaan ystävän isoisä, jonka Lenin tuntee oikein mukavana herttaisena miehenä.

Mikä siis oikeasti sai moitteettomasti käyttäytyneen miehen murhaamaan toisen todella julmalla tavalla, ampumalla ensin monta luotia päähän ja sitten vielä perään potkimalla naamaa muhjuksi? Sitä Leinen yrittää pohtia ja selvittää. Collini kyllä tunnustaa murhan, muttei suostu kertomaan motiivia. 

Collinin tapaus oli ensimmäinen rikosaiheinen kirjani tänä vuonna ja toivon että niitä mahtuu vuoteen vielä muutama lisää. Tämä ainakin oli nopea, mukaansatempaava ja vielä oikein hyväkin. Schirachin kieli on mukavan simppeliä ja vaikka stoori on lyhyt, se rakentuu sivumäärässään yllättävän hyvin. Kirjailija on ammatiltaan puolustusasianajaja, joten termit ainakin varmaan ovat kohdallaan ja kuvaus realistista. Laitan sen Helmet-lukuhaasteen kohtaan 35. Kirjan nimessä on erisnimi.

Tommi on aiemmin lukenut Schirachin novellikokoelman Syyllisyys, joka myös painottuu rikoksiin ja moraaliin.

Stephen King: Etsivä löytää

Etsivä löytää on Kingin Bill Hodges -trilogian toinen osa. Sarjan ensimmäisen osan, Mersumiehen, arvostelun löydät täältä. Mietin hyvän tovin, jaksanko tähän jatko-osaan tarttua, kun Tammen katalogista huomasin sen olevan tammikuussa tulossa. Teos oli kuitenkin lisätty Bookbeatiin äänikirjana jo lähes viikko ennen kirjan fyysistä julkaisua, joten äänikirjahumussa päätös oli lopulta helppo.

Kirjan juoni tuntuu sen verran hankalalta selittää, että tyydyn tällä kertaa lainaamaan takakansitekstiä, joka avaa asian hyvin:

"Mersumiehestä tuttu etsivä Bill Hodges saa vastaansa lukijan, jonka pakkomielle erakoituneeseen menestyskirjailijaan menee liian pitkälle.

Morris Bellamy on raivoissaan. Kirjailija John Rothstein on lopettanut suositun Jimmy Gold -sarjansa. Ja vieläpä aivan väärin. Morris surmaa kirjailijan ja löytää muistikirjat, joissa on kaksi julkaisematonta Jimmy Gold -romaania. Mutta häkki heilahtaa ennen kuin Morris ehtii uppoutua niihin. Vuosia myöhemmin mittaamattoman arvokkaat muistikirjat löytää teini nimeltä Pete Saubers, jonka perheen lama ja massamurhaaja Mersumies ovat ajaneet taloudelliseen ahdinkoon. Pahaksi onnekseen Pete erehtyy kaupittelemaan muistikirjoja aivan väärälle henkilölle ja saa vankilasta vapautuneen Morrisin kannoilleen. Se joka väittää, etteikö kirjallisuus voisi muuttaa elämää, saa varautua nielemään sanansa. Mutta millä tavalla, sen päättää eläköitynyt rikosetsivä Bill Hodges."

Kirja keskittyy tosiaan puoliväliin asti pelkästään Peten ja Morrisin elämäntarinoihin, joita King omaan kingimäiseen tyyliinsä pohjustaa erittäin taidokkaasti. Kun lopulta ensimmäinen Bill Hodgesiin liittyvä kappale koitti, oli tunne kuin olisi siirtynyt katsomaan Steven Seagalin leffaa. Onneksi Hodgesin yliampuvaan kliseisyyteen oli Mersumiehen aikana jo tottunut, joten lukukuunteluinnostus ei tästä ottanut takapakkia, vaan asiaan osasi suhtautua huumorilla.

Kirja oli mielestäni onnistuneempi kuin trilogian ensimmäinen osa, vaikka niitä onkin vaikea verrata keskenään. Siinä missä ensimmäinen oli syvälle pinnan alle menevä psykologinen trilleri, tämä oli enemmänkin viihteellinen dekkari. Ehkä juuri siksi pidinkin tästä enemmän. Ensimmäinen osa oli niin taidokkaasti kirjoitettu, että kirjan lopetus oli suorastaan loukkaus sen aiempaa sisältöä kohtaan. 

Etsivä löytää taas pysyi kokoajan tasaisen viihdyttävänä ja pinnallisena, joten pettymystä loppuratkaisun suhteen ei tarvinnut pelätä. Loppuratkaisu oli Kingin mittapuulla jopa yllättävän hyvä, sillä niiden teosten perusteella, jota olen mieheltä lukenut, ne tuntuvat olevan hänen akilleen kantapäänsä. Pidin myös kirjan aihepiiristä, sillä kirjallisuuteen keskittyvät kirjat ovat mainiota luettavaa, tässä tapauksessa kuunneltavaa.

Tämä sopii ainakin seuraaviin Helmet-lukuhaasteen kohtiin:
20. Kirjassa on vammainen tai vakavasti sairas henkilö
23. Käännöskirja
24. Kirjassa selvitetään rikos
37. Kirja kirjailijalta, jonka tuotantoon kuuluu yli 20 teosta
47. Kirja täyttää kahden haastekohdan kriteerit
49. Vuoden 2017 uutuuskirja

Tammi 2017

14h 26min

Lukija: Antti Jaakola

Piper Kerman: Orange is the new black - Vuosi vankilassa

Kun valitsin Adlibriksesta pokkareita 3kpl hintaan kymmenen euroa, valitsin Hemingwayta ja Jane Austenia. Viimeinen kirja tuotti hetken päänvaivaa, mutta sitten päätin lisätä ostoskoriin Piper Kermanin Orange is the new black -vuosi vankilassa -kirjan. Orange is the new black lienee useimmille tuttu Netflixin saman nimisestä sarjasta, joka muuten on huippu! Paperilta ruutuun -lukuhaaste kaipasi myös täydennystä, joten tämä kirja sopi viime vuoden viimeisten päivien lukemisiksi kuin nenä päähän.

Orange is the new black kertoo Piper Kermanin omakohtaista tarinaa. Hän on menneisyydessään tehnyt rikoksen, kuljettanut huumerahoja silloisen tyttöystävänsä avuksi. Kerman oli suhteellisen pieni tekijä koko sopassa, hänen tyttöystävänsä ja muut sitten isompia. Tuosta on kulunut kymmenisen vuotta, Kerman elää tasapainoisessa suhteessa miehensä Larryn kanssa ja on jättänyt nuoruuden villitykset taakseen. Hän saa 15:n kuukauden tuomion vankilassa.

Kirjan takakannessa on lainaus:

”Tätä kirjaa on mahdotonta päästää käsistään, koska Piperin asemassa voisit olla sinä. Tai paras ystäväsi. Tai tyttäresi” - Los Angeles Times

Yleensä skippaan lainaukset kirjojen kansissa suosiolla, sillä ne yleisesti ottaen ovat kehua kehun perään. Tässä tapauksessa tuo lainaus kuitenkin vähän kismittää. Kermania kohdellaan jo vankilassa heti poikkeuksellisesti, hän herättää monissa ihmetystä, miksi ja miten hänenlaisensa joutuu linnaan. Niin, ei kai se hyvä ura, tasapainoinen parisuhde ja valkoinen iho ja ylempi keskiluokkaisuus takaa, ettei menneisyydessä olisi luurankoja (vaikka toki monilla on paljon huonommat lähtökohdat, joiden takia väistämättäkin ajautuvat rikoksen polulle). En usko Kermanin kuljettaneen huumerahoja tietämättään, eikä hän niin tehnytkään. Kuitenkin hänen asemassaan voisi ilmeisesti olla kuka tahansa.

Vankilassa synnytetään, monet jäävät sieltä lähtiessään asunnottomiksi, eivätkä pääse yhteiskuntaan kiinni. Heidän sopeutumista yhteiskuntaan ei juurikaan tueta. Nistejä jotka tarttuvat piikkiin taas heti vankilasta päästyään. Pikkurikollisia ja pidempään tuomiotaan istuvia.

Kirja alkaa tehdystä rikoksesta ja päättyy vapautumiseen. Kirja on selkeästi kirjoitettu informatiiviseksi teokseksi vankilaolosuhteista. Jos kaipaat viihdytystä, katso sarjaa. Se on hauska, menevä ja tietysti aivan toisenlainen kuin esikuvansa, kirja. En tiedä miten arvostella muistelmateosta, arvostelenko siinä kyseisen ihmisen kokemuksia vai... Kerronta on välillä epäloogista ja poukkoilevaa, mutta kyllä kirja silti suhteellisen hyvin otteessa pitää. Annoin kolme tähteä lukemisen jälkeen Goodreadsissa, mutta näin tarkemmin ajateltuna ehkä kaksi olisi sopivampi. Kirjan lopussa on faktaa numeroista, kuinka paljon tuomittuja vankiloissa Yhdysvalloissa viruu ja kuinka räjähdysmäisesti vankien määrä on kasvanut.

Kerman on tuomionsa jälkeen liittynyt Women's Prison Associationiin, joka auttaa rikoksista tuomittuja naisia muuttamaan elämänsä suuntaa. Tällä hetkellä Kermanilla varmaan pyyhkii elämässä ihan hyvin, sillä kirja ja Netflix -sarja ovat varmasti tuottaneet taskun pohjalle roposen jos toisenkin.

Yhdeksi miinuspuoleksi voinee taasen lukea Otavan täysin vinoon painaman tekstin. Kirjaa lukiessa totun kääntämään jo sivut tiettyyn asentoon heti sivua vaihdettuani.

Otava 2014
461s.
Oma ostos

Salla Simukka: Punainen kuin veri

Tammi 2013

265s/ 6h 29min

kuunneltu äänikirjana

Punainen kuin veri avaa Salla Simukan nuortenkirja-trilogian. Tämä on todella erilaista Simukkaa kuin viime syksynä lukemani Sisarla. Punainen kuin veri on nuorten dekkari. Dekkarit ovat yksi kompastuskiviäni ja toisaalta haluaisin lukea niitä – kokeilla josko pitäisin. En ole vielä saanut valikoitua dekkaria aikuispuolelta, mutta äänikirjahurmoksessa tämä sattui silmään ja koska olin hiljattain lukenut tästä trilogiasta, aloin kuuntelemaan.

Punainen kuin veri on Lumikki-trilogian ensimmäinen osa, jonka päähenkilönä toimii Lumikki, jo omillaan asuva lukiolaistyttö. On Lumikki, on veriset rahat. Rahat joihin Lumikki ei liity millään tapaa. Pari koulukaveria sen sijaan liittyvät. Lumikki on jo pitkään vannottanut pysyvänsä erossa muiden asioista, etäällä. Kun hän pääsee jyvälle rahoista, hän ajautuu selvittelemään rikosvyyhtiä, eikä saa itseään siitä irti tutustuttuaan Elisaan, joka on tapahtumien keskiössä.

Tämä kirja pitää sisällään vauhdikkaita käänteitä, trillerimäisen juonen. Huumeita, ruumiita, rahaa, poliiseja. Koulukiusaamista.Yllättävän rankkoja juttuja. Siksi Punainen kuin veri imaisee mukaansa. Se myös pitää otteessaan hyvin tuon kuusituntisen ajan.

Se on kuitenkin nuortenkirja, mutta nuortenkirjaksi hyvä. Olen jo jonkin aikaa tuntenut olevani kasvanut yli ja ohi kaikenmoisista nuortenkirjoista ja kiinnitän liiaksi huomiota niiden keveyteen, kliseisiin ja yksinkertaisuuteen. Lumikki on tietysti ”vähän” erilainen kuin kaikki muut, koittaa olla kylmä ja etäinen, mutta samalla hän on kovin välittävä. En koe samaistumispintaa Lumikissa, salapoliisivainuineen mikä on harmi. On hän silti hyvä sankari ja juuri sellainen mitä tämä kirja kaipaa.

Piti otteessaan hyvin siihen nähden, etten tosiaan ole kohderyhmää. Kaipa se täytyy jatkaa tämän trilogian parissa kuunnellen Valkea kuin lumi ja Musta kuin eebenpuu. Kansainvälistä suosiota niittäneestä trilogiasta on tulossa Hollywood-elokuva. Varmasti katson.

Tämä sopisi Helmet-lukuhaasteen kohtiin 32. Kirja on inspiroinut muuta taidetta, 24. Kirjassa selvitetään rikos, 28. Kirja kirjailijalta, jolta olet aiemmin lukenut vain yhden kirjan, mutta koska sain tämän päätökseen jo vuoden 2016 puolella, en käytä tätä Helmet-listauksessa.

Ferdinand von Schirach: Syyllisyys

Meidän piti Tiian kanssa mennä maanantaina kirpparireissulle etsimään uusia kirjoja, mutta suunnitelmiin tuli muutos, kun kirppis olikin sulkenut ovensa ennen aikojaan. Niinpä päädyimme vähän aikaa sitten Lahteen avattuun uuteen Tiimariin. Tiimarista löytyi kummankin suureksi yllätykseksi alelaari, jossa oli suuri valikoima Atenan kirjoja 2e/kpl. Tämä kyseinen teos lähti mukaan mielenkiintoisen takakansitekstinsä perusteella.

Kirja sisältää yhteensä 15 novellia, joissa kaikissa kantavana teemana ovat rikokset ja moraali. Novellien pituus vaihtelee aina parista sivusta yli pariinkymmeneen. Kirjailija toimii ammatiltaan puolustusasianajajana ja on ottanut suurimpaan osaan novelleistaan vaikutteita oikeista rikoksista, joita on ollut oikeudessa puolustamassa. Huolimatta samasta kantavasta teemasta novellista toiseen, en ainakaan itse kokenut minkäänlaista toistoa novelleissa, sillä kaikki tapaukset joita kirjassa kuvailtiin, olivat hyvin erilaisia.

Novelleista suosikeiksini nousivat mm. tarina, jossa kotonaan huumelaboratoriota pyörittänyt hampaaton mies saikin linnatuomion sijaan joululahjaksi uudet hampaat, sekä kertomus mystisestä puolalaismiehestä, joka kuljetti peräkontissaan valokuvia useista ruumiista. Viidentoista novellin joukkoon mahtui yhteensä vain kaksi omasta mielestäni heikompaa tarinaa, jotka nekään eivät kehnoja olleet. Muiden taso vain oli niin paljon kovempi.

Vaikka novellit ovat pääosin aihepiiriltään melko rankkoja, on teksti silti erittäin kevyttä luettavaa. Von Schirachin kerrontatyyli todella ampaisee mukaansa ja olinkin pakotettu lukemaan koko novellikokoelman saman päivän aikana, vaikka kuinka yritin säästellä niitä myös myöhemmäksi. Useisiin novelleihin on vakavien aiheiden keskelle saatu myös mukavasti huumoria mukaan. Välillä ironian kohteeksi joutuu oikeuslaitos, välillä rikolliset.

Kävin heti keskiviikkona katsomassa löytyykö alelaarista lisää kirjailijan tuotantoa, sen verran vakuuttunut tästä novellikokoelmasta olin. Pettymyksekseni, ensimmäistä novellikokoelmaa Rikoksia ei ollut tarjolla, mutta onneksi sentään löytyi miehen romaani, Collinin tapaus.

Suosittelen tätä lämpimästi kaikille novellien ja rikoskirjallisuuden ystäville. Osallistus tällä myös Ompun luotsaamaan novellihaasteeseen. Nyt meidän luettujen novellien yhteismäärä on 54.

Oma ostos

161s.

Atena 2014

Minikatsaus luettuihin Vol. 2

Vaikka marraskuun lukuhaaste on kohdallamme edistynyt hyvin (ainakin alkuun), välillä ollaan luettu paljon suurempia määriä kuin vaadittu 30 sivua päivässä, kaivattiin lisäpuhtia lukemiseen ja Tommi ehdottikin jonkinlaisen lukumaratonin pitämistä. Lukumaraton vaatii ohuita ja helppoja kirjoja, ja koska meiän kirjaston aikuisten osasto on rempassa, mietittiin hetki. Päätettiin lähteä kirjastoon sitten lasten- ja nuortenosastolle etsimään luettavaa ja kyllähän sitä löytyikin. Aikuisten kirjojen tämän hetken suppeasta valikoimasta löytyi mukaan myös yksi maratoniin sopiva pikkukirja. Lukumaraton jäi kuitenkin pitämättä, mutta molemmilla viikonlopun(siis sen edellisen, ei kuluvan) lukusaldo oli kuitenkin varsin hyvä. Tämä postaus on tekeytynyt jo viikon...

Tähän mennessä Tommi on lukenut Yuri Herreran Maailmanlopun merkit ja Kalle Veirton The Next Onen. Tiia puolestaan on myös lukenut The Next Onen ja lisäksi David Benedictusin Paluu puolen hehtaarin puistoon ja  Siri Kolun Kesän jälkeen kaikki on toisin, josta tulossa oma postauksensa.

Tämä viikko onkin sitten lukemisten suhteen mennyt aika huonosti, molemmilla taitaa vähän kolkutella lukublokki. Ollaan oltu jo useampi päivä lukematta ollenkaan, mutta ei olla otettu mitään stressiä asiasta. Tiialla lukujumi tuli siitä, että luki päivän sisään lastenkirjan ja kaksi nuortenkirjaa, sitten koitti siihen perään lukea jotain muuta, koska alkoi jo töks-töks-tökkimään. Tommi suositteli lukemaansa Yuri Herreran Kartellin trubaduuria, johon Tiialla meinasi heti mennä hermo, sen omatessa erittäin tarinamaista kerrontaa. Kirja ei kuitenkaan lentänyt seinään, mutta sitä myöden pari päivää nyt himmailtu lukemisen suhteen. Pari blogitekstiäkin on ollut työn alla, mutta ilmeisesti lukujumi on osaltaan edistänyt myös kirjoitusjumia.

Kalle Veirton The Next One kertoo yhdeksäsluokkalaisesta Pasi Rannasta, joka alkaa koulutyönään kirjoittamaan katkoaika.com-nimiselle jääkiekkopalstalle, sekä opettelemaan radioselostusta. Kirja oli erittäin nopealukuinen, ja taittuikin yhdeltä istumalta. Tapahtumat etenivät erittäin nopeasti ja kaikkiin ongelmiin löytyi heti ratkaisu. Aihepiirinsä puolesta kirja oli viihdytti Tommia, koska hänkin kirjoittaa paljon viestejä Jatkoajan keskustelupalstalle. Tommin mielestä parasta antia kirjassa olikin juuri nuo Katkoajan keskustelupalstalle kirjoitetut viestit joista osa oli kuin suoraan esikuvansa keskustelupalstalta lainattuja. Tiiaa aihepiiri ei niin kiehtonut ja lukukokemus jäi hyvin pintapuoliseksi raapaisuksi. Kirja oli kuitenkin niin lyhyt, että Tiia ahmi sen kerralla ja päätti sitten unohtaa koko kirjan. 👿

Karisto 2016
145s.
Kirjastolaina

Yuri Herreran Maailmanlopun merkit puolestaan kertoo meksikolaisesta nuoresta naisesta, joka salamatkustaa rajan yli Yhdysvaltoihin tarkoituksenaan etsiä veljensä. Matkalle mahtuu mukaan selkkauksia rajavartijoiden, salakuljettajien ja rikollispomojen kanssa.

Kirja oli samankaltainen kuin aiemmin arvostelemani Kartelin trubaduuri. Vaikka Maailmanlopun merkit olikin aihepiirinsä puolesta hyvinkin erilainen kuin kirjailijan esikoisteos, Herreran "satumainen" kirjoitustyyli teki lukukokemuksesta hyvin samanoloisen. Tämänkään lukemiseen ei kahta lukukertaa kauemmin vierähtänyt aikaa. Mukava pieni välipala, joskin hieman heikompi kuin edeltäjänsä.

Sammakko 2016
115s.
Kirjastolaina

Sara Shepardin Virheetön on suositun Valehtelevat viettelijät -kirjasarjan toinen osa. Aloitin kirjasarjaa lukemaan, koska olemme Tiian kanssa totaalisen koukussa kirjojen pohjalta tehtyyn samannimiseen tv-sarjaan, josta olemme katsoneet kaikki suomeksi julkaistut tuotantokaudet.

Aloitin itse asiassa tämän kirjan lukemisen jo kesällä, mutta jostain syystä silloin motivaatio lopahti. Nyt kirja tuli kuitenkin ahmittua pikavauhdilla loppuun, ja lisää tulee varmasti luettua piankin. Siinä missä ensimmäinen kirja oli hyvinkin tylsä, koska tapahtumat olivat käytännössä täysin samat kuin tv-sarjan parissa ensimmäisessä jaksossa, tämän toisen kirjan kanssa ei ollut samaa ongelmaa.

Tapahtumat alkavat tässä toisessa kirjassa mennä todella rankasti eri suuntaan kuin tv-sarjassa, joten ensimmäisen kirjan ennalta-arvattavuus loistaa poissaolollaan. Tapahtumat etenevät todella nopeasti ja uusia juonenkäänteistä syntyy kokoajan A:n piinatessa tyttöjä, heidän yrittäessään selvittää hänen henkilöllisyyttään. Neljä eri päähenkilöä joiden jokaisen oma henkilökohtainen tarina etenee omissa kappaleissaan pitää mielenkiinnon jatkuvasti yllä.

Gummerus 2012
305s.
Oma ostos

Yuri Herrera: Kartellin trubaduuri

Sammakko 2015
123s.
Oma ostos

Kartellin trubaduuri tarttui matkaan Kirjamessuilta Sammakon pisteestä mielenkiintoa herättäneen takakansitekstinsä myötä.

Kartellin trubaduuri kertoo nimensä mukaisesti huumekartellin trubaduurina toimivasta Taiteilijasta. Kartellin pomo, Kuningas, vakuuttuu kapakassa trubaduurin soittotaidoista ja näin ollen Taiteilijaksi kutsuttu trubaduuri päättää muuttaa Kuninkaan Palatsiin asumaan ja viihdyttämään hovia.

Kirjassa ei mainita nimeltä henkilöitä, vaan kaikki ovat nimetty toimenkuvan mukaan, kuten; Kuningas, Perijä, Toimittaja, Kultaseppä jne. Pidin tästä ratkaisusta, sillä näin pysyi hyvin kärryillä ilman pelkoa, että espanjankieliset nimet menisivät sekaisin.

Tarinan edetessä Taiteilija tutustuu Palatsissa asuessaan muuhun väkeen, kuten edellä mainittuihin henkilöihin ja tarkkailee sivusta kartellin arkea. Näistä elementeistä hän ammentaa tekstejä lauluihinsa, joita Palatsissa esittää.

Herreran tapa kuvailla tapahtumia ja Taiteilijan sielunelämää ei ole kovin syvällinen, mutta minut se onnistui vakuuttamaan. Herrera ei juuri menee pintaa syvemmälle kartellin asioihin tai Taiteilijan pään sisään, mutta saa tarinaa kuljetettua jouhevasti eteenpäin pitäen ottessaan läpi kirjan.

Kirjan ilmapiiri on sellainen, että jostain syystä odotin kirjalle koko ajan "surullista" loppua, mutta sellaista ei lopulta tullutkaan. Loppu oli itse asiassa jopa hieman sekava, joskin kuitenkin toimiva.
Herrera onnistui vakuuttamaan minut tällä esikoisteoksellaan. Aion ehdottomasti lukea myöhemmin myös miehen toisen suomennetun teoksen, Maailmanlopun merkkejä.

Tommi

Anneli Auer: Murhalesken muistelmat

Luin kirjan Bookbeatista ja jälkikäteen ajateltuna olisi pitänyt kuunnella se äänikirjana – tajusin vasta jälkikäteen, että äänikirjan lukee Auer itse. Se olisi varmasti tuonut tähän vähän lisäpotkua.

Anneli Auer ei esittelyjä kaipaa. Murhalesken naama ja nimi lienee kaikille tuttu. Syksyllä ilmestynyt kirja Murhalesken muistelmat valottaa Auerin viimeistä kymmentä vuotta, alkaen vuodelta 2006, hieman ennen hänen miehensä Jukka Lahden murhaa. Juttu on saanut niin paljon palstatilaa mediassa, joten oletan lukijalla olevan jonkinlaista taustatietoa tapauksesta jo valmiiksi.

Auerin mukaan murhailtana ulkopuolinen tunkeutui asuntoon sisään ja puukotti hänen miestään, sekä Aueria kerran. Auer pakeni soittamaan hätäpuhelua ja sillä aikaa murhaaja sai ”työnsä” tehtyä ja ehti poistua asunnosta ennen poliisien saapumista paikalle. Pariskunnan neljästä lapsesta vanhin näki murhamiehen poistuvan rikotusta ikkunasta.

Tapahtumia on tutkittu poliisin toimesta vuodesta toiseen, pyöritelty mediassa ja oikeudessa useaan otteeseen. Auer on ollu syytettyjen penkillä jo vuosikaudet. Lopulta Auer on kuitenkin todettu syyttömäksi miehensä murhaan ja vapautetty syytteistä.

Se harmittaa e-kirjaa lukiessa, kun en pysty millään tavalla hakemaan siitä jotain tiettyä kohtaa, jonka olisin halunnut ottaa ylös tai tarkistaa. En siis muista tarkkaan sanasta sanaan mutta huomasin kerran hymähteleväni sille mielikuvalle, miten Anneli Auer juoksisi miesystävänsä Jens Kukan kanssa ulkona alasti dildot päässä pirunsarvina veitset kädessä lintujen perässä. Vaikka eihän tällaisten väitösten pitäisi huvittaa, mutta se on jotenkin absurdia. Vaikea kuvitella jonkun eläneen näiden syytöksien keskellä jo vuosikausia.

Vaikka Auer on todettu syyttömäksi miehensä murhaan, on hänet kuitenkin tuomittu lasten törkeästä seksuaalisesta hyväksikäytöstä ja törkeistä raiskauksista, kuten myös hänen ex-miehensä Jens Kukka. Oikeudessa käsitellyt asiat on määrätty salassapidettäviksi. Kirjassaan Auer kuitenkin vetoaa syyttömyteensä ja onkin toukokuussa 2016 jättänyt tuomiosta purkupyynnön korkeimmalle oikeudelle, perustaen sen ulkomailta hankittuihin asiantuntija-arvioihin. Kieltämättä kirjaa lukiessa alkaa kyseenalaistamaan näitä seksuaalirikosväitteitä, kun ilmenee, että samaan aikaan niiden kanssa on ollut ties mitä väitöksiä dildot päässä juoksemisesta ja saatananpalvonnasta yhdessä vanhimman tyttären kanssa uhraten eläimiä. Jokatapauksessa, oli Auer syytön tai ei, on tämän tapauksen tutkiminen ja hutkiminen ollut täysi farssi.

Katsoin Anneli Auerin haastattelun, jossa häntä haastattelee Maria Veitola todeten kirjan luettuaan ajatelleen Auerin olleen syytön. Itse en tiedä mikä on totuus, mutta muut tutkintalinjat olisi mielestäni hyvä tutkia loppuun viimein, jos sitä kautta selviäisi vielä jotain.

Auerille toivon hyvää jatkoa ja tapaukselle viimein selvyyttä. En voi kuvitella Auerin viimeistä kymmentä vuotta omalle kohdalleni, aviomiehen surma, poliisitutkinnat, pitkät ajat tutkintavankeudessa, omista lapsista eroon joutuminen, seksuaalirikosten tuomiot, vankila ja nyt vapaus. Auer itse totesi haastattelussaan, ettei se oikein vapaudelta tunnu. Enkä ihmettele. Hänen nimensä ja naamansa on piirtynyt jokaisen verkkokalvoille, jokaisella on hänestä mielipide. 

Tiia

Into 2016
280s.
luettu e-kirjana

Jack Black: Kulkurin tarina

Mä en itke usein, mutta sulkiessani Kulkurin tarinan onnistuin tihrustamaan silmiini ainakin pientä kosteutta. Ei, eikä se johtunut siitä, että kirjan loppu olisi ollut jotenkin erityisen koskettava, ei. Se johtui yksinomaan siitä, että Kulkurin tarina päättyi, jouduin lyömään kirjan kannet kiinni ja tunsin siinä jotenkin tosi haikeeta ja tyhjää oloa. Vaikka tietty oli kirjan loppu hieno osoitus tapansa parantaneesta rikollisesta, en vain olisi raaskinut lopettaa lukemista. Usein on iloinen, kun kirjan voi sulkea. Joskus siitä syystä, että kirja on sattunut olemaan puuduttava, mutta on kuitenkin selättänyt sen, tai sitten yksinkertaisesti se tunne kun saa hyvän kirjan päätökseen. Se tuo hyvän fiiliksen ja kokee onnistuneensa jossain ja ehkä saaneensa kirjasta irti jotain omaan elämään. En tiedä, jotenkin... En olisi vaan vielä tahtonut laskea kirjaa alas ja myöntää sen loppuneen. Se harmitti, vaikka kirja oli juuri passeli pituudessaan, enkä olisi edes tahtonut sen olevan pidempi.

Seuraavana yönä en juurikaan saanut unta, olinhan jo yöllä kirjan kannet sulkiessani jotenkin kiihtyneessä tilassa. Se saattoi osittain johtua niskajumistakin, mutta... En tiedä edes miten tätä kirjaa kuvaisin, niin että joku saisi tästä jotain irti. Vaikka olinkin surullinen kirjan sulkiessani, se toi paljon hyvää tunnetta sitä lukiessani ja koska en osaa tulkita sen aiheuttamaa tunneryöppyä sen paremmin, voinen nyt nimittää sitä yhdeksi lempikirjoistani.

Oli jotenkin aivan mahtavaa päästä lukemaan tuon ajan varkaan kertomus, kertomus alamaailmasta, vankiloista, vankiloiden karmeista olosuhteista. Siis sillä tavalla mahtavaa, että varmasti harva hänen asemassaan oleva päätyy kirjoittamaan kirjaa. Monet kuopattiin kirjan tapahtumien aikana. Vahvaa elämänmakuista kerrontaa, Jack Black selkeästi tuntee aiheen mistä kirjoittaa. Onhan tuo maailma ollut hänen elämäänsä pitkän ajan.

Jack Black. Ei se näyttelijä, vaan 1800- ja 1900-luvun kulkuri ja varas. Jack ei kirjassaan suuresti analysoi sitä, mikä hänet rikoksen tielle veti. Se mikä taas on selkeää, on se mikä hänet sillä tiellä niin pitkään piti. Rangaistuslaitokset, se mitä niiden sisällä tapahtuu. Jack Black on osaltaan onneksi suojellut lukijaa ja jättänyt pahimmat ja karuimmat kuvaukset vankilaelämästä semmoisiksi, että ne sentään pystyi lukemaan. Jos hän olisi enemmän kuvaillut tuntojaan saadessaan 15 ruoskan iskua, olisi tämä voinut olla vaikeampaa. Vaikka Jack Black on varas, täysin erilaisessa elämäntilanteessa, erilaisessa maailmassa, on häneen kuitenkin helppo samaistua. Tuo rangaistus, minkä kyseisen ajan vangit ovat joutuneet käymään läpi ei todellakaan kannusta parantamaan tapojaan, vaan lietsoo kaunaa, vihaa ja kostonhimoa yhteiskuntaa kohtaan. Jack Black usein kirjassaan kertoo tiedostaneensa mahdollisuuden parantaa tapansa, mutta siihen ei edes löydy haluja. Vaikka vankilasta päästessään jäisi pian taas kiinni, sitä jatkaa samaan malliin.

Blackin kuvaus rikoksista on tarkkaa ja tuntuu kuin olisi itse paikalla näkemässä kaiken. Se on hyvin onnistunutta, huomasin kirjaa lukiessani todella jännittäväni ”mitähän tällä kertaa tapahtuu”. Black ei kirjansa aikana koskaan tahtonut ryöstöjensä yhteydessä käyttää väkivaltaa, vaan yksikertaisesti hiippailla paikalle ja viedä sen mikä on mukaansa järkevää ottaa. Hän kuvailee sen olleen yleistä varkaiden piireissä, mutta toki poikkeuksiakin on. Black aloittaa kirjassaan oppipoikana ja pikkuhiljaa oppii ja oppii lisää, ollen lopulta hommassaan ammattilainen.

Alamaailmaa kuvatessa kirjassa on tietysti muitakin rikollisia, Jackin kumppaneina ja vankilatovereina. Rikollisten väliset suhteet kuvataan suhteellisen lojaaleiksi, vaikka vasikoitakin seasta löytyy.

Kirjaa lukiessa täytyy todeta Jack Blackin olleen todella vahva henkilö. Ylipäätänsä kun vankilat ja huumeet täyttävät elämän, se voisi olla monen lorun loppu. Black kuitenkin kestää kirjansa aikana niin ruoskinnat, eristykset kuin monen päivän pakkopaidassa olemisenkin. Raaka julmuus ja väkivalta on koulinut Blackistä selviytyjän. Kirjan lopussa Jack kertoo tehneensä parannuksen, jolloin voi rehellisesti olla huojentunut miehen puolesta. Lopussa Blackin puolustuspuhe herättää miettimään. Tänä päivänä se varmasti kuulostaisi vangin turhalta selittelyltä, joka ikäänkuin oikeuttaisi hänet tekoihinsa, mutta kun sen lukee kontekstissaan, se herättää ja tietää sen olevan totta.

Blackin kirja on vaikuttanut suuresti beat-sukupolveen ja varsinkin William S. Burroughsiin, joka on nimennyt Kulkurin tarinan lempikirjakseen ja kirjoittanut myöhempään englanninkieliseen painokseen esipuheen.

Se mitä Jack Blackille lopuksi tapahtui, on jäänyt hieman mysteeriksi. Kirjoittaessaan kirjan 1927 hän on ollut kaidalla tiellä 13 vuotta. Hänen oletetaan kuolleen 1932 hukuttautumalla. En tiedä veikö rikollinen tie uudestaan mennessään, vaiko kalvoiko kaikki ne eletyn elämän muistot ja tunteet hänen mieltään, vai jotakin muuta. Sen tiedän, hienon kirjan hän jätti jälkeensä.

Basam Books 2007
Divarilöytö
320s.

Tiia

Lirio Abbate: Mafian naiset

Tämä kirja päätyi alelaarista ostoskassiin ja siitä melkeinpä suoraan luettavaksi.

Lirio Abbate on italialainen toimittaja, joka on kirjoittanut Italian mafiakuvioista ja ollut viranomaisten suojeluksessakin jo vuodesta 2007.

Atena 2015

Kirja kertoo 'Ndrangheta -klaanin toiminnasta, naisten näkökulmasta. Rikollisjärjestö hallitsee huumekauppaa ja jäsenet ansaitsevat rahaa esimerkiksi kiristyksellä ja suojelurahoilla. Yrityksiä perustetaan peitenimillä, käytetään jopa omien lapsien nimiä ja maksetaan katteettomilla shekeillä. Mafia on laajasti levinnyt yhteiskunnan toimintoihin.

Klaanissa miehet tekevät kaikki päätökset, naisilla ei ole niihin osaa eikä arpaa. Jopa aviomies päätetään usein naisten puolesta. Missään asiassa ei mennä tunteet edellä, vaan tavoitellaan kaikesta maksimaalista hyötyä. Mafian naiset ovat miesten omaisuutta. Kun nainen on virallisesti yhdessä miehen kanssa, hänen kuuluu viettää kaikki aika kotonaan eristyksissä. Opiskelut ja ystävät saavat jäädä kokonaan. Petollisuus aviomiestä kohtaan johtaa kuolemantuomioon oman perheen päätöksellä. Vaimoille on oma kunniakoodi uskollisuudesta, jonka pitää jatkua miehen kuolemankin jälkeen.

Naisten tarinaa varjostavat myös nuorena solmitut avioliitot, jonka jälkeen pian paljastuukin miesten todellinen väkivaltainen luonne. Kirjassa kuvataan kuinka naiset uskaltautuvat vihdoin paljastamaan asioita aviomiehistään ja perheistään oikeudelle.

★★½

Teksti on silmät avaavaa, mutta jokseenkin kerronta tökkii, koska tekstissä pompitaan ajasta toiseen. Myös uusia tapahtumia tulee väliin yhtäkkiä ja sitten taas jatkuukin siitä mistä aiemmin. Ihmisiä kirjassa on todella paljon ja ainakin itselleni välillä menee jo sekaisin, että kuka onkaan kuka, varmaan jokseenkin kerronnan muun sekavuuden takia. Henkilöiden paljouden takia myös  sukulaissuhteet menevät sekaisin päässä. Kirjan ollessa tietokirja, siinä on myös osittain epäolennaista tietoa. Siitä huolimatta pidin kirjasta, se on aiheeltaan tärkeä ja kuvaa totuudenmukaisesti 'Ndranghetan tapahtumia. Kirjassa olisi mielestäni ollut ainekset vähän parempaankin, mutta kyllä tämän parissa viihtyi ja kirja tuli luetuksi nopeasti.

Jos naisten asema kiinnostaa, suosittelen kirjaa, koska se kuvaa niinkin lähellä, kuin Italiassa tänäpäivänä vallitsevaa tilannetta.

Tiia

Iceberg Slim: Parittaja

Iceberg Slim, oikealta nimeltään Robert Beck, on yksi historian kuuluisimmista parittajista. Tässä omaelämänkerrallisessa hän kertoo urastaan parittajana Chicagon kaduilla. 

Parittaja on erittäin koruton ja kertoo todella yksityiskohtaisesti parittajan elämän hyvistä ja huonoista puolista. Suuri haaremi ja isot setelivuoret voivat hetkessä vaihtua vankilareissuun tai poliisin pakoiluun maan alla ilman yhtäkään henkilöä johon luottaa. 

Sammakko (2011)

Iceberg Slim kuvaa kirjassaan paljon väkivaltaa ja huumeita, joka varmasti on hyvin totuudenmukainen kuva parittajan elämästä.

Kirja käsittää ajat Beckin vaikeasta lapsuudesta aina viimeiseen linnatuomioon, jonka jälkeen mies teki parannuksen ja jätti rikollisen uran taaksensa. Mukana on monia mielenkiintoisia tarinoita, kuten miten Beck sai lempinimensä Iceberg, sekä pohdintaa miksi 170:n älykkyysosamäärän omaava nuori mies päätyi niin epäinhimilliseen ammattiin. 

        ★★★★★

Kirja on hyvin kirjoitettu ja piti tiukasti otteessaan kirjan avaamisesta viimeiseen lauseeseen saakka. Iceberg Slimin tapa kertoa muistelmiaan on erittäin viihdyttävä ja turhaan itsesääliin ei vaivuta missään vaiheessa, vaikka julmat teot kaduttavatkin jälkeenpäin. 

Lopummassa vaiheessa kirjaa joissain kohdissa häiritsi nopea pomppiminen vuodesta toiseen alun hitaan kerronnan jälkeen, mutta asia on ymmärrettävissä, sillä kaikista rahakkaimmista vuosista miehellä ei varmasti ole selkeitä muistikuvia. 

Jos mahdollista, suosittelen lukemaan kirjan sen alkuperäiskielellä, sillä suomeksi käännettynä kirjassa paljon käytetty katujen slangi oli hieman töksähtelevää. Henry Lehtosen käännös kyllä toimii hyvin, mutta kirjan teksti on varmasti ollutkin hieman vaikea suomentaa.
Suosittelen ehdottomasti luettavaksi kaikille, joita rankempi aihepiiri kiinnostaa.

Tiia & Tommi