Tanja Kaarlelan Lasissa on tyttö onnistui poistamaan lukujumin

Voitimme Riitta K:n arvonnassa Tanja Kaarlelan kirjan Lasissa on tyttö. Kiitos Riitalle, hänen postaukseensa pääset tästä.  Kuten olette varmaan blogista huomanneet, lukuinto on ollut tiessään. Hetken pyörittelin kirjaa käsissäni ja hyllyssä, kunnes sitten tartuin siihen – ja onneksi tartuin.

Lasissa on tyttö tempaa heti mukaansa kiintoisalla kerronnallaan. Kirja kertoo 90-luvun nuoresta 15-vuotiaasta tytöstä. Se taltioi upeasti ajankuvaa lamasta ja sen seurauksista. Tytön isä on välillä päiviäkin pois ryyppyreissuillaan, sairas työtön alkoholisti. Äiti taas on koko ajan töissä tai muuten vain etäinen ja saavuttamattomissa. 10-vuotias pikkusisko laskee alleen. Paras kaverikin vaikuttaa välinpitämättömältä ja kaveeraa vain uuden poikaystävänsä kanssa. Äiti lähtee. Pois. Kokonaan. Isä ryyppää, eikä siinä ole mitään ihmeellistä että hän makaa keittiössä alasti sikiöasennossa. Tyttö ja pikkusisko joutuvat huolehtimaan itse itsestään.

Olen pohtinut putoamisen ja hukkumisen välistä aikaa, vapaan pudotuksen kestoa, veden iskun voimakkuutta ja tunnetta, kun vesi viimein tulvii keuhkoihin. Olen yrittänyt kuvitella, milllaista on täyttyä kokonaan vedellä, kun jo muutama pisarakin sattuu.

Kirja pitää sisällään yhden päivän tytön elämää. Se on rakennettu hienosti, siinä ei ole mitään likaa eikä toisaalta liian vähääkään. Tarina kantaa koko kirjan ajan ja jää mieleen pyörimään kun kirjan sulkee. Dialogi on toimivaa ja aikaansa sopivaa. Ihmiskuvaus on napakkaa ja viiltävää. Aikuisten turhautuneisuus, nuorten ryyppääminen ja ajatuksien hukuttaminen on realistista kuvausta.

Kyseessä on aikuisille suunnattu kirja, mutta pakko sanoa, että nuoreksi päähenkilöksi tyttö oli oikein siedettävä. Tuntuu, että usein joudun repimään nuortenkirjojen päähenkilöiden kanssa hiuksia päästäni. Silti kirjasta välittyy kasvukivut ja ne ajatukset joita kaiken tämän keskellä olevalla tytöllä varmasti on. Ei liene ihmekään, että tyttö on masentunut. Hän kaipaa muutosta. Vaikuttaa siltä, että se saattaisi olla saatavilla. Lehdessä lupaillaan, että masennukseen saa apua – vaan koululääkäri ei tunnu tytön ongelmaa kuitenkaan ymmärtävän. Kotona olisi kyllä ne isän siniset pillerit...

Yritin jopa ajatella tulevaisuutta - todella yritin ajatella sitä. Mutta kaikki ajatukset veivät taaksepäin, niin kuin tulevaisuutta ei olisi. On vain pysähtynyt aika ja taakse jääneitä tapahtumia, joista ei saa enää kiinni.

Tarina on surullinen, mutta hieno ja uskottava. Pääsin päähenkilöön sisälle todella hyvin. Elämä ei aina ole helppoa. Tanja Kaarlelalle kiitos hienosta kirjasta. 

Kaisa V pohti blogissaan Kirja hyllyssä kirjan kantta  ja voin vain todeta että olen samaa mieltä Kaisan kanssa, kansi on jokseenkin hämäävä. En olisi kannen perusteella uskonut mitä kirja pitää sisällään.

Helmet-lukuhaasteekin on jäänyt vähän taka-alalle lukemisen ollessa niin harvaa. Kirjaan Lasissa on tyttö kohtaan 19. Yhdenpäivänromaani ja merkkailen myöhemmin ylös muitakin luettuja.

Lukutoukan kulttuuriblogin Krista piti kirjasta kovasti. Krista menehtyi sairaskohtaukseen maanantaina, samoihin aikoihin kun itse aloin tätä lukemaan. Krista postauksellaan sai minut kiinnostumaan kirjasta, joten tahdon omistaa tämän postauksen Kristan muistolle. ♥ Oli ihana tavata Helsingin kirjamessuilla, en olisi uskonut että se jää viimeiseksi ja ainoaksi kerraksi.

Reuna 2017
179s.
arvontavoitto

Marilyn, Marilyn

Tarinoita ikonista ja ihmisestä

Kun Marilyn, Marilyn on kädessä, huomio kiinnittyy heti kirjan yltiöpinkkiin väriin. Kun sitä katsoo oikeassa valossa ja liikuttelee, huomaa sen olevan hauskasti kimaltelevaa, heijastavaa materiaalia. Ulkoasu siis sopinee kirjan sisältöön. 

Marilyn Monroe ei juuri esittelyjä kaipaa, nimen (ja naaman ja vartalon) varmasti tietää jokainen. Ja jokaisessa meissä kyseinen nimi varmasti herättää jotain ajatuksia. 

Tällainen kirja kaipaa kuvausreksvisiitakseen jotain kaunista esinettä, vaikka hajuvesipullon, koruja ja meikkejä. Se käy hetken mielessä, kunnes tajuan ettei mulla ole mitään noista enää.

"Kuka ja millainen hän oli? Maailman paras näyttelijä? Seksijumalatar? Syvästi surullinen nainen? Rietas huumeidenkäyttäjä? Pupu? Kuvajainen? Kuollut? Elossa?" Ote takakannesta. Siinä kiteytyy jo paljon, siinä osa niistä mielikuvista, joita Marilyn Monroe meissä herättää. 

Salla Simukka ja Marika Riikonen ovat toimittaneet kertomuskokoelman, joka pitää sisällään kahdentoista kirjoittajan fiktiiviset kertomukset historian tunnetuimmasta blondista. Kertomuksissa vieraillaan Marilynin elämässä monella tapaa, hänen nuoruudessaan tai sitten ihan täällä kotisuomessa, jossa Marilyn nousee jollain tapaa kertomuksissa esiin. 

Kirjoittajina toimivat Peter Franzén, Päihi Haanpää, Jari Järvelä, Riina Katajavuori, Milja Kaunisto, Tommi Kinnunen, Siri Kolu, Taija Tuominen, Marika Riikonen, Salla Simukka, Antti Tuomainen ja Saara Turunen.

Kertomuskokoelmassa on mukana myös pieniä infolaatikoita, aina kertomuksien välissä yksi. Kansien välissä on myös Riikosen ja Simukan esipuhe, pienet esittelyt novelleissa mainituista todellisista henkilöistä, mukana mm. Albert Einstein, sekä kirjan lopussa pienet tekstit kaikista mukana olevista kirjoittajista ja heidän suhteestaan Marilyniin.

Infolaatikoista poiminen ylös ja käyttöön drinkkivinkit.

Kertomuksissa ensimmäiseksi ääneen pääsee Salla Simukka novellillaan Drag Queen. Novellin nimestä voinee vähän jo päätellä, mistä tämä kertoo.

"Kaikki ovat hyviä jossain. Minä olen hyvä esittämään Marilynia. Olen tehnyt siitä työni. Saan elantoni sillä, että olen mahdollisimman uskottavasti ja tunnistettavasti Marilyn."

Novellin päähenkilö kertoo tärkeimmät rakennuspalikat, joiden avulla hän muodostaa itsestään Marilynin. Hän aloittaa äänestä, sillä harva osaa imitoida ääntä. Kuvaus äänen imitoimisesta tuntuu uskottavalta, sillä se ei todellakaan ole ihan helppoa. Varsinkaan Marilynin ollessa kyseessä.

"Äänen täytyy kuulostaa siltä kuin jokainen lausumani sana olisi houkutteleva lupaus jostain salaisesta ja sensuellista. Vaikka puhuisin vain tiskirätistä tai kuralätäköistä tai pieruista."

Novellin hahmo koittaa päästä Marilynin sisään, olla jatkuvasti hieman ihmeissään, kuin kaikki olisi uutta, mutta samalla on kuitenkin kokenut kaiken. Hän kertoo että Marilynin nimiin on kirjattu lukuisia tunnettuja sitaatteja, jotka voivat olla muunneltuja, oikeita tai keksittyä. Sen lukiessa mietin heti, että se lienee totta. Varmasti emme voi siis tietää.

 

Yksi niistä lukuisista lainauksista.

Muuntautumisleikissä iso osa on myös meikki, kauneuspilkku ja hiukset, jotka kuitenkin ovat toissijaisia, kunhan hahmo on muuten hallussa. Vartalosta on vaikea saada sitä Marilynin ihailtua tiimalasia. Esiintyjä pohtii omaa identtiteettiään ja kuinka suuri osa Marilynin esittämisestä on tullut osaksi hänen omaa identtiteettiään. Häntä rakastetaan vain Marilynina ja hänen on mentävä Marilynin nahkoihin joka päivä, sillä muuten Marilynia ei olisi. Drag Queen on kelpo aloitus kokoelmalle.

Toinen kertomus on Jari Järvelän Kaninkäpälä. Siinä olemme Suomessa ja seuraamme blondia pupua, joka on Marilyniksi nimetty. Tarinassa on pientä jänskätystä, miten pupun käy. Loppu on mukavan onnellinen, ei liian siirappinen vaan sellainen sopiva. Tämä on novelleista se, jonka todennäköisesti luen ensimmäisenä uudestaan.

Kolmas novelli on Saara Turusen Minä ja se toinen. Sen tausta on suhteellisen mielenkiintoinen, se on kirjoitettu Marilynin näkökannasta, mutta mukana on itse kirjoittajakin - jota pyydetään kirjoittamaan jotain Marilynista. Marilynilla oli samanlainen uimapuku, kuin kirjoittajan isoäidillä, mutta mitään muuta kiinnostavaa ei oikein kirjoittaja Marilynista saa mieleensä. Novellissa Marilyn seuraa kirjoittajaa ja samalla kertoo omaa elämäntarinaansa aika lapsenomaiseen tyyliin. Marilyn vaikuttaa hieman yksinkertaiselta sanoineen ja ajatuksineen, juuri ehkä nimenomaan lapsenomaiselta ja pintapuoliselta. Ehkä juuri sellaiselta, kuin mitä Marilynista tiedämme.

"Ja kun ottaa huomioon, että minusta tuli kuitenkin se kuva, jonka löytää jokaisesta matkamuistomyymälästä, postikortista ja magneetista uimapuku ylläni, niin siinä valossa, olisihan mieheni vooinut rakastaa minua enemmän, tuoda muutakin kuin sunnuntaisin limaiseb kalan, joka minun oli määrä valmistaa, vaikka en voinut ajatella mitään muuta kuin sen kalan perhettä, joka asui merenpohjassa ja itki nyt kadonnutta isäänsä, tuota viiksekästä rauskua, joka haukkoi henkeään keittiömme pöydällä."

Saara Turunen on hyvin saanut novelliinsa ikuistettua Marilynista kirjoittamisen vaikeuden, sillä hän  kirjoittaa näin: 

..."Ja kaikkea tätä tutkii se sama nainen, josta jo aiemmin oli puhetta. Hän yrittää ottaa minut kiinni, vangita lasipurkkiin ja tarkastella rauhassa, mutta minä lipsun hänen sormiensa välistä kuin saippua, minä olen kuvajainen vedessä ja kangastus aavikon hiekassa, olen aave, jota on vaikea hallita.Olen sardiinimysteerio ja kalapuikkopaketti, olen vedenneito ja avaruusraketti. Olen pepsitölkki ja rantapallo, olen kukkuluruu ja  maatuva kallo."

Se kuvastanee millainen hahmo ja ihminen Marilyn oli, kuinka vaikea hänen persoonastaan oli saada kiinni, ottaa koppi ja todella tietää mitä hän tuntee tai kokee. Millainen ihminen hän oikeasti oli. Saara Turunen on selkeästi kirjoittaesaan tutkinut paljon Marilynia, hänen taustojaan sekä kuolemaansa ja tuleekin sellainen olo, että hänen kuvansa Marilynista on tämän prosessin myötä hieman muuttunut ja kiinnostus kasvanut.

Neljäs novelli, Peter Franzénin Nana-Jeane johdattaa lukijansa Hollywoodiin, vuonna 1999 hotelli Rooseveltiin, jossa hotellityöntekijä kohtaa erikoisen naisen toimittaessaan samppanjatilausta.

Viidennessä novellissa, Päivi Haanpään Smart girl, ollaan taas Suomessa, vaihtuvissa osoitteissa ja paikoissa. Montaa tilannetta ja keskustelua Marilyn taas omalla tavallaan seuraa.

Tommi Kinnusen Jatsityttö on mielenkiintoinen paketti, jossa sukelletaan Marilynin sairaan äidin mietteisiin, kun hän yrittää muistella tytärtään.

Yllättävin kertomus on Milja Kauniston Juhlat, jossa ääneen pääsee Peter Lawford, Yhdysvaltalainen näyttelijä, mies joka kutsui Marilynin illalliselle luokseen Marilynin kuoliniltana. Novelli kuvaa Peterin näkökulmasta iltaa, jona Marilyn kuoli, juhlat Palisades Beach Roadilla, jonne Peter olisi halunnut myös Marilynin. Puhelun aikana Marilyn nappailee "sinilintuja", barbituraatteja, on sekava ja lopulta hiljenee langan päässä. Marilynin ja Peterin kuvitteellista keskustelua oli hauska seurata ja aika pian tajusi, mitä iltaa tämä novelli kuvaakaan.

Marika Riikosen Kimaltava nainen rannalla tutustuttaa meidät suomalaiseen mökkeilijä-Mattiin. Antti Tuomaisen novellissa Mustavalkoista ollaan myös Suomessa ja oikein jännittävässä tilanteessa. Taija Tuomisen kertomus Olen aina halunnut ajaa avoautolla läpi Amerikan palaa ajassa taaksepäin ja pääsemme osaksi kertomusta jossa vilisee monien muusikoiden nimiä. Riina Katajavuoren Tästä se lähtee on osuva kuvaus nuoren tytön kasvukipuilusta ja ulkonäköpaineista. Siri Kolun Alas, alemmas on mielenkiintoinen ja sopiva lopetus kokoelmalle.

Kokonaisuutena tasainen, hyvä lukukokemus. Kaikissa novelleissa oli jotain hyvää ja voinkin hyvillä mielin suositella tätä lukemiseksi Marilynin faneille, mutta myös muille.

Kuittaan tällä pitkästä aikaa lisäystä novellihaasteeseen, 12 novellia.

Tammi 2017
193s.
arvostelukappale

Jouni Ranta, Marko Erola: Vilpitön mieli

Pienen tauon jälkeen kynnys blogata on hieman korkealla, mutta siihenhän ei auta kuin kirjoittaminen...

"Suomalaiskodit ovat täynnä väärennöksiä. Niitä on niin paljon, että pahaa tekee." – Jouni Ranta

Siinä lainaus heti Vilpittömän mielen takakannesta. Tämä on paljastuskirja, nyt avataan mahdollisuus tietoon Suomen taidemaailmasta ja väärennöksistä. Kiehtova aihe ja kirja herätti heti katalogissa jo kiinnostuksen. Jouni Ranta, entinen taidekauppias myi satoja väärennettyjä tauluja, esimerkkeinä
Schjerfbeck, Gallen-Kallela. Siitä kertoo tämä kirja (alaotsikkona on Miten myin Suomen täyteen väärennettyä taidetta) - ja miten kertookaan!

Hesarille Ranta kertoo jättäneensä parhaat ja karmeimmat tarinat kirjasta pois ja pelkää ettei näitäkään uskota. Emmekä ihmettele sitä pelkoa, sillä kovin uskomattomilta, mutta silti todentuntuisilta nämä jutut tuntuvat. Osansa jutusta saavat taidekaupan johtavat myyjät ja asiantuntijat - sitä asiantuntemusta ei välttämättä olekaan ihan niin paljoa kuin luulisi ja lepsuilu on johtanut siihen,että koko maa on täynnä väärennettyä taidetta. Ranta kertoo myyneensä tauluja eteenpäin kauppiaille, jotka myös ovat myyneet niitä aitoina. Ranta toteaa, että väärentäminen on ollut "maan tapa" jo 80-luvulta.

Kirja on nyt ajankohtainenkin sillä taideväärentäjä Veli Seppä sai tuomiokseen vuoden ja 11 kuukautta ehdollista. Veli Seppä tunnusti väärentäneensä 104 taulua. Juttu on tänä vuonna varmasti muutenkin esillä, sillä oikeudenkäyntejä on tulossa lisää tänä vuonna ja syytettyjen penkillä on ilmeisen nimekkäitä taidemaailman ihmisiä.

Vilpitön mieli on Jouni Rannan tarina, muistelma - myös ajoista ennen väärentämistä. Mielenkiintoista on heti alkuun seurata jopa hänen lapsuuttaan ja kirja kyllä kiskaisi mukaansa - se on taidokkaasti kirjoitettu sillä mielenkiinto pysyy yllä koko kirjan ajan. Kuvaus luo ajankuvaa nousukaudesta lamaan ja nykypäivään asti.

Kirjan lopussa on kattava luettelo eri taiteilijoista ja teoksista, joita Ranta on ainakin myynyt väärennettyinä, joka antaa hyvin kuvaa siitä kuinka vilpittömin mielin taiteen ostajat myyjät ovat käyttäytyneet.

Marko Erola on vapaa toimittaja.

Tammi 2017
182s.
arvostelukappale

Sijoitimme kumpikin tämän Helmet-lukuhaasteen kohtaan 9. Toisen taideteoksen inspiroima kirja, sillä ilman näitä väärennettyjä taideteoksia ei olisi luultavasti tätä kirjaakaan.

Anja Kauranen: Syysprinssi

Anja Kaurasen (nykyinen Snellman) teos Syysprinssi nousi viime syksynä ajankohtaiseksi, sillä kirjan pohjalta tehty elokuva sai ensi-iltansa syksyllä 2016. Kaurasen Syysprinssi ilmestyi vuonna 1996 ja mielenkiintoisen siitä tekee sen omaelämäkerrallinen tausta. Se kertoo Anja Kaurasen ja Harri Sirolan (1958-2001) tulisen ja palavan rakkaustarinan. 1980-luvun alun Helsinki, punk, esikoiskirjailija Harri Sirola "syysprinssi" ja punkin papittareksi tituleerattu Anja Kauranen. Syysprinssi kertoo ajasta, jolloin Kauranen kirjoitti esikoiskirjansa Sonja O. kävi täällä, joka muuten kiikkuu TBR-listani kärjessä, eikä Syysprinssin lukeminen varsinaisesti tiputtanut sijoitusta listalla.

WSOY 1996
159s. /4h 38min
kuunneltu äänikirjana

En voisi kehua kirjavuoteni 2017 voineen alkaa yhtään paremmin. Olen lukenut(&kuunnellut) toinen toistaan parempia kirjoja, eikä matkalle ole vielä sattunut juuri huteja.

Sirolan ja Kaurasen välille syttyi 1980-luvun alulla intohimoinen suhde. Punkin hengessä he olivat mukana pitämässä Virhe-yhdistystä lehtineen.Yhdessä he kirjoittivat ja yhteisen kirjoittamisen kuvaus onkin yksi kirjan vahvuuksista. Intohimoinen ja rakkauden täyteinen suhde hiipuu Kaurasen kirjoittaessa esikoiskirjaansa ja Sirolan kadotessa välillä päiväkausiksi. Sirolan kirjoittaminen ei sujunut. Rakkaus hiipui.

14 vuotta myöhemmin he tapaavat sattumalta lentokentällä, juttelevat ja vaihtavat numeroita. Syysprinssi Sirola kärsii vakavasta depressiosta ja saa siihen sähköshokkihoitoja. Sirola ei sen tähden juuri muista hänen ja Kaurasen yhteisiä muistoja, niinpä Kauranen kävelyttää Sirolaa ympäri Helsinkiä tietyllä reitillä kertoen heidän muistoistaan ja tarinoistaan, heidän rakkaudestaan.

Kirjassa on punk-henki todella vahvasti läsnä. Ah miten kutkuttavaa. Virhe-yhdistys julistaa punkin ilosanomaa ja pyrkii selkeään pesäeroon sukupolvien välillä.

Kerronta on varmasti vedonnut moniin, sillä se saa miettimään rakkautta ja nuoruutta. Anja Snellman kuvaa rakkauttaan Sirolaa kohtaan niin hienosti, että väreilen. Elokuvaa on kehuttu, joten aion katsoa sen ehdottomasti. Traaginen ja koskettava tarina. Eikä vain rakkaudesta, vaan kirjoittamisesta, punkin aikakaudesta, mielenterveysongelmista, ahdistuksesta. Se on erotarina, sukupolviromaani, klassikko.

Okei, nyt meni taas hehkutukseksi. Olen alkanut miettimään uskottavuuttani kirjabloggaajana jo, sillä olen nyt jo hetken aikaa kehunut melkein kaikki kirjat maasta taivaisiin. Mutta minkäs teet kun olen lukenut nyt niin hyviä kirjoja. Ja lisää on tulossa...

En ole Sirolan tuotantoa itse lukenut, mutta hän oli ilmeisesti lahjakas, eikä saanut kovin paljon tunnustusta eläessään. Lopulta hän ei siis päässyt elokuvaa näkemään, sillä hän hyppäsi metron alle vuonna 2001.

Syysprinssi herätti myös orastavan kiinnostuksen Harri Sirolan tuotantoon. Jos rehellisiä ollaan, niin en pitänyt Snellmanin aneemisesta lukutyylistä. Hän siis lukee itse äänikirjan. Sen voinee laskea kirjan ainoaksi miinukseksi. Aion lukea kirjan uudelleen fyysisenä joskus. Ostan sen sitten omaan hyllyyn, nyt en voi sillä olemme kirjaostolakossa.

Minna Rytisalo: Lempi

Jos on viime vuoden aikana vähänkään enempää, kuin vain vilkaissut kirjablogeja, ei ole voinut välttyä Minna Rytisalon teokselta ja sen nostattamalta suosiolta. Todella moni olisi toivonut Lempiä Finlandia-ehdokkaaksi ja nyt kun kirjablogeissa on pukannut paljon juttuja viime vuoden suosikeista, Lempi on ollut monessa blogissa taas esillä - eikä turhaan.

Kohdistin Lempiin kehuista huolimatta suuret ennakkoluuloni. Sota ja kauniiksi kehuttu kieli rokottivat kiinnostusta. Tommin ehdotuksesta kuitenkin sponttaanisti tartuin Lempiin ja annoin kirjan viedä. Enkä enää ihmettele, miksi se on niin paljon kehuja kerännyt. Mietin alkuun että miten voin edes kirjoittaa kirjasta, sillä siitä on kirjoitettu jo niin paljon hienoja postauksia. Miten voisin sitä enää paremmin kuvailla? Koska olen joulukuusta saakka pyrkinyt bloggaamaan jokaikisen lukemani tai kuuntelemani kirjan, en sallisi Lempin jäävän bloggaamatta. Ne muutamat kirjat joista Tommi on jo ehtinyt bloggaamaan, olen maininnut ne viimeisimmässä minikatsauksessa luetuiksi - en koe tarvetta blogata jo kerran blogatusta kirjasta.

Jukka Viikilän Akvarelleja Engelin kaupungista on myös kauniiksi kehuttu (myös omasta suustani) kirja, joka jätti kuitenkin kylmäksi. Olen siis onnellinen että uskaltauduin Lempin pariin näin pian.

Lempin tapahtumat sijoittuvat vuoden 1944 Lapin sodan aikoihin. Kirjan päähenkilö on nuori kauppiaantytär Lempi, joka ei kertaakaan itse pääse kirjassa ääneen, vaan hänen eloaan kuvataan kolmen muun henkilön kautta. Kaupunkilaistyttö on lyönyt hynttyyt yksiin Viljamin kanssa, he ovat menneet naimisiin ja Lempi on muuttanut pienen Pursuojan maatilalle. Ylioppilas Lempi ei ole tottunut sellaiseen elämään, jota maatila tuo tullessaan. Viljami ei kuitenkaan usko, että Lempi häntä hylkäisi.

Ensin ääneen pääsee Lempin mies Viljami, toiseksi heidän piikatyttönsä Elli ja viimeiseksi Lempin sisar, Sisko. Kirjan alussa äänessä on Viljami, joka rintamalla ollessaan saa kirjeitä Elliltä, joka kertoo Lempin häipyneen. Murtunut Viljami palaa pikkuhiljaa kotiinsa. Ei ole Lempiä, on vain lapset ja heitä hoitanut Elli. Jokaisen kolmen kertojan mielikuva Lempistä poikkeaa toisistaan aika suuresti. Viljami on rakkauden sokaisema, Elli taas ei varsinaisesti pitänyt emännästään, Siskon muistelmat taas tuntuvat realistisimmilta. Sota häljyy taustalla, mutta nimenomaan taustalla.

Lempi on esikoisteokseksi mainio ja se rakentuu upeasti. Oli hienoa heittää ennakkoluulot nurkkaan ja antaa kirjan viedä. Mukava yllätys. Koko kirjan ajan mukana seuraa jännite ja ajatukset muuttuvat aina uuden kertojan myötä. Mitään uutta sanottavaa kirjasta on vaikea keksiä, mutta se sanottakoon että tarina rakentuu hienosti parissa sadassa sivussa. Lempi on rakkaustarina, tragedia joka jää mieleen pyörimään. Alkuun kestää hetki päästä siihen sisälle, mutta kun pääsin, Lempi imaisi mukaansa ja kokonaisuus tuntuu harkitulta.

Gummerus 2016
234s.
kirjastolaina

Ei ole kirjaa turhaan kehuttu. Siksi se meneekin Helmet-lukuhaasteen kohtaan 2. Kirjablogissa kehuttu kirja.

Salla Simukka: Valkea kuin lumi & Musta kuin eebenpuu

Kirjat jatkavat Salla Simukan Lumikki-trilogiaa, jonka ensimmäisestä osasta Punainen kuin veri ehdin jo kirjoittaa. Tarkoitus ei alunperin ollut kuunnella näitä heti perään, mutta kuten jo tuttua, tilanteet muuttuvat. Ensimmäisessä osassa oli sopivasti toimintaa ja sellaistahan on mukava kuunnella! Pakko myöntää, että en luultavasti olisi näitä jatko-osia enää lukenut mutta äänikirjana nämä tuntuvat toimivan paremmin.

Valkea kuin lumi, on trilogian toinen osa. Siinä Lumikki kaipaa yksinoloa ja rauhaa ja päättää lähteä Prahaan. Kuinka ollakaan hän ajautuu taas aikamoiseen soppaan. Yksin olemisen rauha jää väliin, sillä Lumikki törmää nuoreen naiseen, joka väittää olevansa Lumikin sisko. Hän kertoo nimekseen Zelenka ja että hänen ruotsalaisen isänsä nimi on Peter Anderson. Zelenka kertoo tunnistaneensa Lumikin vanhasta kuvasta.

Zelenkan "perhe" on omituinen. Hänen äitinsä on kuollut ja täysin tuntemattomat sukulaiset ovat ottaneet aikuisen tytön huomaansa ja kertoneet tälle että ovat sukua. Zelenka on asunut heidän kanssaan jo useamman vuoden ja pitää heitä pelastajinaan. Kakkososan pahis on uskonlahko, jonka takia Zelenka ja tietysti Lumikki myös ovat hengenvaarassa.

Kolmannessa osassa Musta kuin eebenpuu Lumikilla on stalkkeri, salainen ihailija. Ihailija tuntee Lumikin menneisyyden jopa paremmin kuin Lumikki itse. Muutenkin miehiä on tyrkyllä jopa kaksin kappalein. Kolmen kirjan ajan Lumikki on haaveillut entisensä Liekin perään. Nyt on uusi poikaystävä, mutta silti exä Liekki on mielessä koko ajan. Soppa on taas keitetty. Lumikin menneisyydestä aukeaa todella paljon näiden kahden kirjan aikana. Ensimmäisessä osassa lähinnä vähän vihjailtiin. Menneisyyteen oli ihan kiva kurkata, ja se mitä sieltä paljastui oli jopa yllättävää. Siitä plussaa.

Kovin realistisia nämä Lumikki-kirjat eivät ole (ei kai se ole kyllä tarkoituskaan). Miten sitä voisi yhdelle teinitytölle sattua näin paljon ja kaikesta hän selviää silti sankarina. En osaa näin kaikki osat kuunneltuani sanoa, mikä niistä olisi ylitse muiden, sillä jokainen osa tuntuu aika tasapaksulta sankaritarinan jatkolta. Ehkä nuorempia miellyttää, mutta mulla meni jo yli tuo Lumikin sankaruus. Vaikka kuuntelin kirjat ihan mielelläni, niin kolmas osa jo tökkii - onneksi se oli lyhyin. Vaikka nämä olivat ihan hyviä, niin todella - tauko tulee tarpeeseen. Ehkä näitä ei olisi kannattanut kaikkia putkeen kuunnella.

Lumikki on nuoresta iästään huolimatta harvinaisen itsenäinen ja looginen. Nämä ovat toki ihmisessä hyviä piirteitä, mutta pakko sanoa että irl en kestäisi tällaista täydellistä henkilöä. Onneksi en ole törmännytkään. Nuorena olisin kihissyt raivosta Lumikin luonteelle, nyt kun olen jo vanhuutta ja raihnaisuuttani vähän kypsynyt päädyn vain jupisemaan tänne kirjablogiimme.

Kuten sanottua, nämä olivat ihan luettavia, kuunneltavia mutta sain todella hetkeksi tarpeekseni nuortenkirjoista ja niistä on nyt pakko pysytellä hetki erossa. Helmet-haasteeseen laitan Valkoinen kuin lumi kohtaan 1. Kirjan nimi on mielestäsi kaunis ja Musta kuin eebenpuu kohtaan 21. Sankaritarina.

Saija Nissinen: Sitomisen taito ja muita novelleja #novellihaaste

Saija Nissisen Sitomisen taito on yksi niistä jotka valikoituivat mukaamme Tiimarin Atena-kirjojen laarista. Tiimari teki viime syksynä paluun Lahteen hieman uudistuneella konseptilla.

Takakansi lupaa outotunnelmaisia novelleja ja niitä nämä todella ovat. Ensimmäisen puoliskon jälkeen olen hurmiossa ja vannotan jo mielessäni antavani kirjalle Goodreadsissa viisi tähteä. Loppua kohden novellit kuitenkin jotenkin lässähtävät ja ovat "ihan hyviä, mukiinmeneviä, luettavia", mutta eivät yllä samalle tasolle, kuin moni alkupään novelli. Aika pitkälti novellit tuntuvat pohjaavan joihinkin mielenterveysongelmiin ja ihmissuhteisiin.

Kaikki kymmenen novellia kuvaavat aika osuvasti ihmiselämää ja sitä missä moni pyöriskelee, pohjamudissa ja osa hulluuden partaalla. Ensimmäisessä novellissa, Kättes suojaan presidentti romahtaa, sortuu syystä itsenäisyyspäivän vastaanotolla, linnan juhlissa siis. Se kiskaisee mukavasti mukaansa kirjaan ja herättää orastavaa kiinnostusta.

Pantti kertoo kuinka epätoivoisiin tekoihin ihminen voi ajautua ja kuinka henkisesti sairas vanhempi voi ajaa lapsensa myös hulluuteen, lietsoa itsekkyydellään vihaan. Novelli on kolmeosainen, ensimmäisessä Siiri on vasta 10-vuotias lapsi, jota äiti hakkaa vyöllä perseelle ja kiinnostus on suurempi miehiä, kuin omaa lastaan kohtaan. Siiri vaikuttaa jokseenkin vinoutuneelta jo tähän aikaan. Toisessa osassa rikostutkija Anu Heikkilä kuulustelee 25-vuotiaan Siirin äitiä Patriciaa, sillä Siiri on tarttunut viikatteeseen kesätapahtumassa nähtyään eturivissä äitinsä ja Siiri halutaan toimittaa mielentilatutkimuksiin. Monella tapaa vinksahtanut äiti oli onnistunut siihen tilaan ilmeisesti tyttärensä ajamaan. Kolmas osa novellista on lyhyt pätkä Siirin lapsuudesta jatkona ensimmäiseen osaan.
Pantti pitää hyvin yllä kirjan jo nostattamaa kiinnostusta ja ihan liikaa siitä en viitsi paljastaa. Se on todella hieno novelli, tykästyin. Näkökannan ja tilanteen vaihto kesken novellin, toisen ihmisen jalkoihin, toiseen aikaan toimii siinä hienosti.

Muutamia muita vielä mainitakseni, Kylvettäjä ja Sisko käy oopperassa taas ovat myös oikein toimivia novelleja, jotka alkuun hieman kaipaavat pontta alleen ja pian sen saavatkin ja rakentuvat hienosti. Tykkäsin kovasti. Viimeisin novelli Sitomisen taito taas ei nouse suosikikseni. Kaikki novellit ovat kuitenkin vähintään ihan luettavia kokonaisuuksia, osa mielestäni selkeästi parempia kuin toiset. Eheitä ja toimivia kokonaisuuksia kaikki. Jos joku tämän innostuu lukemaan, suosittelen makustelemaan ja pureskelemaan novelleja yksi tai pari kerrallaan, eikä heti ahmia ja ahmia.

Atena 2012
209s.
Oma ostos

Positiivinen yllätys, sillä en etukäteen tietänyt tästä mitään, muuta kuin että tämä pitää novelleja sisällään. Kuittaan tällä 10 luettua novellia novellihaasteeseen. Helmet-haasteeseen kuittaan tällä kohdan 42. Esikoisteos.

Helmi Kekkonen: Vieraat

Helmi Kekkosen Vieraat valikoitui kuunneltavaksi varsin sponttaanisti. Muut kirjat tökkivät ja kaipasin vain jotain, jotain mihin hukuttaa itseni. Ja hukutin.

Vieraat lähtee liikkelle elokuisesta illasta. Pariskunta on kutsunut muutamia läheisiä ystäviään, sukulaisia ja naapureita illalliselle. Senja ottaa vastaan vieraat, mutta ihmettelee samalla, missä mies Lauri on? Lauri lähti hakemaan kukkia, eikä ole tullut takaisin.

Siltala 2016

191s. / 4h 52min

lukijana Krista Putkonen-Örn

kuunneltu äänikirjana

Varsinaisia odotuksia kirjalle ei ollut, olin kuullut siitä joitakin kehuja, mutta en missään vaiheessa mieltänyt kirjaa omakseni, kunnes se lopulta valikoitui luettavakseni pliisusta takakansitekstistä huolimatta – tai juuri sen takia. Teemana vanhemmuus ei tuntunut kovin kiinnostavalta, mutta sitä onneksi käsitellään kirjassa hyvin laajasti, eikä vain tietyllä tapaa. On aikuisia lapsia, on lapsettomuutta ja vauva, on karmeita kohtaloita ja synkkiä lapsuusmuistoja. 

Miten Vieraat herättääkään ajattelemaan. Miten paljon tulkitsemme muita, heidän tekojaan, sanojaan tietämättä välttämättä sitä mikä siellä takana on. Läheisiä ihmisiäkin. Sisäinen kipu aukeaa tässä kirjassa, se levähtää silmille. Se tuntuu vavisuttavalta, mutta kuitenkin hyvältä. Miten paljon puhumattomuus vaikuttaa. Miten harvoin saamme valutettua toiselle palan sieluamme, omaa itseämme ja ajatuksiamme. Miten joku voi olla niin lähellä, mutta samalla niin kaukana. Tässä, mutta silti tuolla, poissa. Huh.

Episodiromaaniksi todella voimakas. Kerralla läpi, koko kirja. Raadollinen ja kaunis. Kaunis kirja josta pidin. Se jos joku on jotain. En todellakaan tiedä, mitä Vieraista sanoisin. Sitä ei mitenkään voinut laskea käsistään, ei jättää hetkeksi kesken. Yllätyin miten suuresti Vieraat vavisutteli. Alkuun hieman tökki, en ihan heti päässyt sisään, mutta kirjan alun ymmärsi paremmin, kun kirja eteni pidemmälle.

Henkilöt ovat tavallisia, osa vittumaisia, osa tylsiä, niinkuin me ollaan. Simple as that. Kaikki henkilöt tuntuivat osaltaan tärkeiltä kirjalle ja kirja hiotulle. Kunkin hahmon elämäntilanne välittyy kirjan sivuilta upeasti ja koskettavasti. Heillä on salaisuuksia, murheita, joihin lukija pääsee osallisena sukeltamaan. Kaikki eivät ole pitäneet siitä, että kunkin ihmisen tilanteessa vain "piipahdetaan" ja sitten kertoja jo vaihtuu. Itse pidin. 

Vaikka kirjalla on pituutta vain vajaa 200 sivua, siinä rakentuu upeasti jokaisen henkilön kokemukset. Jännite rakentui kirjan aikana hienosti ja se piti otteessaan, ei tiputtanut matkalle. Loppu toisaalta yllätti, toisaalta ei. Se oli kuitenkin hieno loppu. Aika arvattavissa, mutta silti. 

Jälleen yksi kirja joka varmasti toimi paremmin äänikirjana, kuin luettuna. Krista Putkonen-Örn hurmaa taas. Hän pukee sanat puheeksi, joka kattaa kaiken. 

Siltala 2016

191s. / 4h 52min

lukijana Krista Putkonen-Örn

kuunneltu äänikirjana

Helmet-lukuhaasteessa kirja sopii useampaan kohtaan. Muunmuassa 2. kirjablogissa kehuttu kirja, 6. kirjassa on monta kertojaa, 10. kirjan kansi on mielestäsi kaunis, mutta itse nostan sen kohtaan 14. Valitsit kirjan takakannen tekstin perusteella. Alla se ei-niin-houkutteleva takakansiteksti.

On kaunis loppukesän päivä, taivas on sininen ja kantaa heleänvärisiä kuumailmapalloja, mies on lähtenyt ostamaan ruusuja, nainen pukeutuu valkoiseen leninkiin. Kaikki on hyvin ja valmista vieraiden tulla, viini on kylmää, pöytä on katettu.

Mutta kun asiat alkavat muuttua, olivat ne mitä asioita tahansa, sen huomaa liian usein liian myöhään, vasta silloin kun paljon on jo tapahtunut tai kun mitään ei enää tapahdu, kun elämä on pysähtynyt paikoilleen, kohtaan jossa kukaan ei haluaisi olla. Tunnit kuluvat, ja tahoillaan illallisille osallistuvat vieraat valmistautuvat juhliin tietämättä, että juuri tämä päivä, juuri nämä illalliset ovat sellaiset, joiden jälkeen kaikki on toisin.

Pekka Hiltunen: Onni

Kuten muutamaan kertaan on tullut todettua, olemme viime aikoina innostuneet äänikirjojen kuuntelusta. Onni on kiinnostanut kumpaakin meistä pidempään muutenkin, joten kun teos löytyi Bookbeatista äänikirjana, olihan siihen tartuttava.

Kirjassa on kolme eri kertojaa, joista eniten ääneen pääsee Oskari. Toimittaja, joka vihaa media-alaa ja sitä kuinka se on muuttunut vuosien saatossa oikeasta juttujen toimittamisesta turhanpäiväiseen klikkien kalasteluun. Oskari on kirjan alussa työhaastattelussa, joka ajautuu sivuraiteille ja Oskari alkaa yllättäen avautua elämästään psykologi Emmalle, minkä myötä ääneen kirjassa pääsevät myös Tuulikki alias Tuhannen mulkun Tuulikki ja Aapo alias Roady Runner.

Tuulikin kautta käydään läpi homojen asemaa 90-luvun Suomessa ja ennen kaikkea Rovaniemellä, sekä Tuulikin omaa seksityöläisyyttä. Tuulikin kautta kirjaan tuli mukaan myös monia riemastuttavia sivuhenkilöitä, kuten Paukku-Matias, jolta tuntuu löytyvän osuva sanonta joka tilanteeseen. Tuulikin tahto pelastaa kaikki Suomen homot on sympaattista.

Aapo taas on ilmeisen vahvasta maniasta ja psykoosista kärsivä "muusikko", joka elättelee itsestään suuria luuloja maailmankuuluna poptähtenä. Alkuun Aapo tuntui henkilöistä tylsimmältä, mutta mitä pidemmälle tarina eteni, sitä vahvemmin hänestä tuli mieleen eräs suomalainen Youtubeen materiaalia puskeva "muusikko", jonka musiikilliset lahjat tuntuvat olevan juuri Aapon tasolla; kotona kameralle puskettuja puolen minuutin kertosäkeitä. Aapo nousee siis yllättävän hyväksi nykypäivän karuksi kuvaajaksi. Tahtoisimme kysyä Pekka Hiltusella, onko Aapolla esikuvaa, vai nouseeko hän vain kirjailijan mielikuvituksesta? 

Kirja on todella viihdyttävä. Varmasti yksi viime vuoden parhaista kotimaisista. Jokaisen kertojan tarinat tempaavat vuorollaan täysin mukaansa, eikä kirjan kuuntelua meinannut millään lopettaa kesken. Aku Laitinen on lukijana vähintään yhtä loistava kuin Salatuissa Elämissä psykopaattina. Uskomme, että hänen ansiostaan tämä kirja toimi äänikirjana vielä paremmin kuin miten se olisi kolahtanut lukiessa. Hiltusen toimittajatausta näkyy kirjassa hyvin ja välittää Oskarin kautta upeasti vanhemman polven toimittajien mietteitä, joka kolahtaa meihin kovasti. Välttelemme kumpikin tietoisesti iltapäivälehtien selaamista verkossa. Todella hyvä aikalaisromaani tämän päivän toimittajan työstä, ylipäänsä muuttuvasta työelämästä ja homojen elämästä 90-luvun Rovaniemellä. Aapo "Roady Runner" taas onnistuu upeasti herättämään mielikuvia ja saa toteamaan "tätähän tämä on". 

WSOY 2016
395s. / 12h 52min
Lukija: Aku Laitinen
Kuunneltu äänikirjana

Kirjasta on vaikea keksiä mitään pahaa sanottavaa. Jopa kansikuva ja kirjan nimi ovat niin täydelliset kuvaamaan sisältöä, että Hiltusen voi sanoa luoneen aikaansa hyvin kuvaavan mestariteoksen.

Voimme kiittää ja ihmetellä miten samanlainen kirjamaku meillä onkaan, harvoin menee vikaan jos jompikumpi suosittelee toiselle jotain kirjaa - eikä Onni tehnyt poikkeusta. Tommi kuunteli Onnin ensin, joulukuun puolella. Helmet-lukuhaasteeseen tästä siis vain Tiia nappaa kirjan kohtaan 17. Kirjan kannessa on sinistä ja valkoista. Muita sopivia kohtia mm. 2. Kirjablogissa kehuttu kirja, 6. Kirjassa on monta kertojaa, 30. Kirjan nimessä on tunne, 35. Kirjan nimessä on erisnimi, 41. Kirjan kannessa on eläin.