Kirjabloggaajien klassikkohaaste vol 4: Mihail Bulgakov: Saatana saapuu Moskovaan/Grimmin satuaarteita

Kirjabloggaajien klassikkohaaste on tullut neljännen kerran päätökseensä. Kyseessä on puolen vuoden välein järjestettävästä haasteesta, johon kukin mukaan ilmoittautunut bloggaaja lukee klassikon ja kirjoittaa siitä ja kaikki julkaisevat postauksensa samana päivänä. Tällä kertaa päivä on tämä: 31.1.2017. Tällä kertaa klassikkohaastetta emännöi Yöpöydän kirjat -blogin Niina T. Seuraavan 31.7.2017 järjestettävän haasteen isännöi Tekstiluola -blogin Tuomas. Alunperin Tiia ilmoittautui mukaan Richard Adamsin kirjalla Ruohometsän kansa, mutta kuten totuttua, suunnitelmat usein muuttuvat joten... Alla kummankin meistä ns. oma postauksemme valitsemistamme kirjoista.

Ensin ääneen pääsee Tommi:

Puntaroin useiden eri vaihtoehtojen välillä, mutta lopulta päädyin lukemaan kirjabloggareiden klassikkohaasteeseen tämän venäläisen kirjallisuuden klassikon. Itse asiassa luin kirjan jo syksyllä, mutta en saanut silloin aikaiseksi kirjoittaa bloggausta valmiiksi, joten tartuin näppäimistöön vasta tammikuussa.

WSOY 2007

480s.

Kirpparilöytö
 

Juoni on melko hyvin pääteltävissä jo teoksen nimestä: Saatana saapuu Moskovaan. Siitä alkaakin mitä erikoisin tapahtumien sarja, kun Saatana kätyreineen pistää tuulemaan ympäri Moskovaa. Kirjan ensimmäisessä osassa tapahtumia pääseekin seuraamaan erittäin monesta eri vinkkelistä, sillä jokaisessa 18 kappaleessa on eri päähenkilö toisen osan keskittyessä vain pariin henkilöön. Meininkiä näistä kahdeksastatoista kappaleesta ei puutu, kun päitä irtoilee, mielisairaala täyttyy uusista potilaista ja poliisi saa mitä kummallisimpia rikosilmoituksia.

Huolimatta järkyttävästä määrästä eri henkilöitä samankaltaisine venäläisine nimineen, kirjassa pysyi kokoajan hyvin kärryillä eikä henkilöt päässeet sekoittumaan. Ensimmäinen osa olikin kirjassa enemmän mieleeni, sillä tapahtumien etenemistä eri näkökulmista kuvattuna oli erittäin mielenkiintoista seurata. Toisessa osassa keskitytään enemmän ihmissuhdekiemuroihin, eikä se alkuun vakuuttanut niin paljoa kuin ensimmäinen, mutta vauhtiin päästyään jälkimmäinenkin puolisko kirjasta muuttui todella viihdyttäväksi. Hieman jännitin millainen loppuratkaisu tällaiselle kirjalle on keksitty, mutta se oli onneksi varsin onnistunut.

Vaikka kirjan juoni kuulosti mielenkiintoiselta, pelkäsin aika pahasti että kirja tulee silti tylsistyttämään minut. Onneksi päätin kuitenkin tarttua teokseen, sillä Bulgakovin kerrontatyyli ja huumori purivat allekirjoittaneeseen täydellisesti. 

Itse asiassa kirja nousi yhdeksi kaikkien aikojen suosikeistani. Omissa papereissani teoksen suuruutta korostaa vielä se, että Bulgakov oli loppuvaiheessa niin huonossa kunnossa, että joutui jättämään kirjoittamisen kesken neljä viikkoa ennen kuolemaansa, ja näin ollen hänen vaimonsa viimeisteli Bulgakovin ohjeiden mukaan viimeiset keskeneräiset kohdat. Saatana saapuu Moskovaan ei todellakaan nauti turhaan klassikkostatuksesta, sillä näin lähes 80 vuotta kirjan kirjoittamisen jälkeenkin, on teksti erittäin osuvaa.

Bulgakovin mestariteoksesta inspiroituneena aloitinkin vähän aikaa sitten toisen venäläisen kirjallisuuden klassikon, Dostojevskin Idiootin, jonka parissa olen myös hyvin viihtynyt. Kiitos klassikkohaaste!

Nyt postausta omalta osaltaan jatkaa Tiia: 

Kuten jo alussa lukeekin, alkuun tarkoitus oli lukea Ruohometsän kansa, mutta jostain syystä kirja ei oikein kutsunut hyllystä. Pähkäilin alkuun pääni puhki vaihtoehtoja. Omasta hyllystä löytyisi useita klassikoita, mutta jätin lukemisen todella viime tinkaan ja mietin että jätänkö koko klassikkohaasteen väliin. Eräs kirja kuitenkin kutsui hyllystä, tämä.

Meni hetki, ennenkuin tajusin että tätähän voi soveltaa klassikkohaasteeseen. Tämä kirja, johon on koostettu Grimmin parhaita ja suosituimpia satuja, tuskin itsessään on klassikko - mutta sen sisältö todella on. Vai miltä kuulostaa Tuhkimo, Peukaloinen, Lumikki, Punahilkka, Hannu ja Kerttu? Ne ovat luultavasti kaikki vähintään nimeltä suurimmalle osalle tuttuja. Monille ne ovat varmasti tutuimpia Disneyn elokuvasovituksista, niinkuin itsellenikin moni näistä.

Tartuin kirjaan ennakkoluulottomasti, sillä se houkutti. Ostimme sen alennuksesta viime vuonna, eikä hintaa jäänyt montaa euroa. Tilasimme sen netistä, joten en tiennyt sen olevan kokonaan kuvitettu. Meillä on myös toinen Grimmin veljesten Jacobin ja Wilhemin kirja, jossa toki jokaisessa sadussa taisi olla yksi kuva, mutta en osannut odottaa että tässä on kirjan jokainen sivu kuvitettu. Mietin hetken, viitsinkö mennä tässä haasteessa siitä mistä aita on matalin, ja lukea siihen kuvakirjan. Sitten päätin, no miksi ei. Luen kuvitettuja kirjoja, mutta en yleensä kuitenkaan kuvakirjoja (poikkeuksia lähinnä Tove Janssonin Kuinkas sitten kävikään?).

Tässä kohtaa kuvakirja tuli kuitenkin tarpeeseen, sillä ihastuin siihen silminnähden. Prinsessatarinat Lumikki, Tuhkimo, prinsessa Ruusunen ovat itselleni entuudestaan tuttuja pelkästään niistä Disneyn elokuvista. Ne oli oikein mukava lukea ja nähdä tarinana. Nimenomaan nähdä, sillä katsokaa:

Svend Otto S.:n Kuvat ovat todella isoja ja kauniita. Niitä on tosiaan joka sivulla ja niiden avulla tarinan voi todella nähdä.

Monet tarinat ovat tosiaan tuttuja lapsuudesta,  Taikapöytä, kulta-aasi ja ryhmysauva on mukana yhdessä lapsuudesta tutussa satukokoelmassa, jonka nappasin vanhempien kaapista omaan hyllyyn. Saapasjalkakissan voisin vahvasti väittää lukeneeni samalla kuvituksella ala-asteen äidinkielen tunnilla. Kaikki tarinat olivat siis jollain tapaa valmiiksi tuttuja ja yllätyin miten hyvin muistin ne, kun intouduin lukemaan kirjaa. Esimerkiksi Susi ja seitsemän pientä kiliä on tuttu lapsuudesta, mutta enpä olisi arvannut että muistan sen niin hyvin. Sama Saapasjalkakissan ja Peukaloisen kohdalla. Muistan yleensä juonikuviot todella huonosti, varsinkin jos lukemisesta on aikaa. Näiden kanssa syttyi heti lamppu, mutta jotain pientä jännitystä onneksi oli ilmassa, etten ihan sanasta sanaan kuitenkaan muistanut. Ehkä nämä on tullut lapsena sitten koluttua todella hyvin tai sitten tarinat ovat painaneet ikimuistettavan jäljen aivolohkoihini.

Grimmin sadut yllättävät siinä, että miten ehdottomia ne ovat pahuuden kanssa. Paha saa aina palkkansa (ts. kuolee), eikä toisia tilaisuuksia ole. Ei mahdollisuuksia muuttua. Nykyisissä saduissa varmaan lähestulkoon poikkeuksetta paha saa pienen opetuksen ja mahdollisuuden muuttua ja sitten kaikki ovat sulassa sovussa keskenään. Ihan niin rajuja nämä Grimmin sadut eivät kuitenkaan ole, kuin alkuperäiset, joita en ole itse ikinä lukenut, olen vain kuullut niistä. Yllättävän rajuilta tuntuvat nämäkin. Jos joku pohtii näitä lapsille lukiessaan pitäisikö tekstiä sensuroida (olen kuullut että tätä tapahtuu), niin valinta on tietenkin oma. Olen itse kuunnellut näitä samoja tarinoita lapsena kasetilta äänikirjoina, enkä ole traumatisoitunut vaan muistan ne kuuntelukokemukset positiivisena. Pidin saduista lapsena todella paljon. Pidän vieläkin.

Muihin lukuhaasteisiin: 
Helmet-lukuhaasteen kohtaan 22. Kuvitettu kirja, 
Ajattomia satuja ja tarinoita -lukuhaasteeseen
Uudelleen luettua -lukuhaasteeseen

Roald Dahl: Annok Iplik

Kuka kirjoittaa lastenkirjan stalkkerimiehestä, jonka himot kohdistuvat alakerran naapuriin, joka tekee kaikkensa saadakseen naisen itselleen - keinoja kaihtamatta. No, kukapa muu kuin Roald Dahl. Dahlin omaperäinen tyyli tuli jo selväksi Kuka pelkää noitia -teoksesta, joka on anarkistinen, hauska ja todella jännittävä. Voi Annok Iplikiä pitää kauniina rakkaustarinanakin, mutta kun selasin Goodreadsia tämän kirjan osalta, moni ei sitä niin ole ottanut. Kirjaa on kritisoitu kyseenalaisesta moraalista, mutta on sitä pidetty myös symppiksena. Mikä siinä moraalissa sitten on niin kyseenalaista?

En osaa tarkastella kirjaa lapsen vinkkelistä, sillä olen jo aikuisuuden kynnyksellä. Voin kuitenkin sanoa, että ei lapsi tästä yöuniaan menetä, ei lapsi tästä kasva vinoon. Jos kuitenkin haluaa säilyttää lapsensa mielen vanhoilta stalkkerimiehiltä, niin kannattaa sitten pysyä muissa kirjoissa. Sopivalle huumorintajulle tämä on aivan oiva kirja. Se on vähän höpsö tarina, eikä tarkoitettukaan tosissaan otettavaksi. Ehkä jatkossa en lue englanniksi Goodreads-arvosteluja, jos ne ovat täynnä näin pahaa mielensä pahoittamista.

Herra Hapuli on yksinäinen ja ujo mies, asuu yksin kasviensa kanssa. Alakerrassa asuu rouva Hopia, jolla on kilpikonna nimeltä Allu. Rouva Hopia voivottelee, miten Allu ei millään kasva. Herra Hapuli saa siitä hienon ajatuksen ja vihjaa Hopialle tietävänsä kilpikonnien kasvamista koskevan salaisuuden. Rouva Hopia lupaa olla Hapulin orja koko loppu elämän ajan. Kekseliäs ja keinoja kaihtamaton on Hapulin suunnitelma saada rouva Hopia itselleen. Allu-kilpikonna saa siitä osansa, mutta onneksi sillekin tulee lopulta happy ending. Ei tässä mitään vikaa, nopea, pikainen lukutuokio aivan toisiin tunnelmiin ja maailmaan, täynnä Quentin Blaken kuvittamia kuvia.

Nostan Annok Iplikin Helmet-lukuhaasteen kohtaan 38. Kirjassa mennään naimisiin.

Otava 2014 (alunperin 1990)
70s.
kuvitus: Quentin Blake
suomennos: Sami Parkkinen
graafinen suunnittelu Emma Virtasalo
Oma ostos

Minikatsaus luettuihin (tai, no...kuunneltuihin) vol 3.

Alkuun mainitsen, että sain joulukuussa loppuun Yuri Herreran Kartellin trubaduurin (Sammakko 2015, 123s.), josta Tommi on kirjoittanut jo aiemmin. En pitänyt kirjasta niin paljon kuin Tommi, sen tarinamaisuus jotenkin häiritsi ja lukukokemus jäi aika pintapuolikseksi. Ja koska lyhyen kirjan lukemiseen meni melkein kuukausi, niin lukukokemus oli myös katkonainen.

Sen pidemmittä puheitta käykäämme äänikirjojen pariin. Joulukuussa olemme kumpikin innostuneet äänikirjojen kuuntelusta. Tommi rustaa samalla ristikoita, jota ihmettelen suuresti. Itselläni ei keskittyminen repeäisi niin hyvin kahteen suuntaan. Mä olen nyt joulun jälkeen värittänyt aikuisten värikirjoja kuunnellessa ja kyllähän niitä kirjoja sitten on tullut kuunneltua joulun jälkeen jo useampia. Kiitos äidille vaan väritysvinkistä. Se tuntuu niin helpolta. Toiveena olisi, että Bookbeatiin tulisi jatkossa lisää äänikirjoja. Onhan niitä siellä, mutta tuntuu ettei tarpeeksi kiinnostavia kirjoja. Sen tähden kuunneltavaksi on valikoitunut pitkälti sellaisia kirjoja joita ei välttämättä olisi tullut luettua - mutta jotka äänikirjoina toimivatkin paremmin. 

Ensi alkuun kuuntelin Jukka Parkkisen Karhukirjeitä Karvoselle(WSOY 2002), joka on tähän päivään mennessä saanut jo useita jatko-osia, joista viimeisimmän Karhukirjeitä kuntolomalta luin keväällä. Silloin pidin Parkkisen kerrontaa ihan hauskana ja menevänä näin aikuisempaan makuun. Karhukirjekirjat ovatkin kovin kiiteltyjä siitä, että ne tarjoavat aikuisille nauruja, jopa paremmin kuin lapsille. En kuitenkaan ajatellut palaavani Otso-karhun, Amalia-tädin, Karvosen ja muiden pariin näin pian. Äänikirjahuumassa Karhukirjeitä Karvoselle kuin hujahti ohi, eikä ihme sillä pituutta kirjalla on vain 92s./1h 37min. 

Karhukirjeitä Karvoselle pitää sisällään Otso-pojan 20 kirjettä kaverilleen Karvoselle ajalta jolloin hän on Amalia-tädin hoidossa. Kirjassa on paljon viitteitä kulttuuriin ja ne aukeavat paremmin aikuiselle, kuin lapselle. Kommelluksia Amalia-tädin kanssa sattuu ja tapahtuu.

Seuraavana kuuntelin Tommin suosituksesta Henriikka Rönkkösen(Atena 2016, 205s./ 5h 10min) kirjan Mielikuvituspoikaystävä ja muita sinkkuelämän perusasioita, josta myöskin Tommi on jo aiemmin kirjoittanut. Mielikuvituspoikaystävä oli viihdyttävä ja siihen tarkoitukseen selkeästi kirjoitettu. Äänikirjana se toimi todella hyvin. Krista Putkinen-Örn sopii mainiosti kirjan lukijaksi nostaen sen tämän postauksen kirjoista parhaimpien kärkeen.

Kevyen kirjallisuuden parissa jatketaan, sillä seuraavana on vuorossa Veera Niemisen Avioliittosimulaattori (Tammi 2013, äänikirjana 2015. 267s./ 6h 47min, lukijana Miia Selin). Ensimmäisenä huomion kiinnitin lukijaan, joka oli toki taidokas mutta äänensä puolesta erikoinen valinta parikymppisen naisen ääneksi. Noh, siihen tottui nopeasti, mutta alkuun joutui odottamaan sitä hetkeä, milloin kirja imaisisi sisäänsä. Siinä vierähti tovi jos toinenkin, mutta se tapahtui onneksi kuitenkin. Siinä puolen välin jälkeen varmaankin. Onneksi väritys tuntuu olevan sen verran addikoivaa puuhaa, että siinä samalla kyllä kuuntelee vaikka luettuna ei toimisikaan. Veikkaan, että luettuna Avioliittosimulaattori olisi saattanut jäädä jopa kesken, mutta onnekseni kuuntelin sen. Se poikkesi jokseenkin yleensä lukemistani kirjoista, mutta loppujen lopulta tykästyin siihen ja Mielikuvituspoikaystävän ohella se jäi myös yllättävällä tavalla positiiviseksi kokemukseksi. Näin jälkikäteen jäin jopa kaipaamaan kirjaa, se on niin hyväntuulinen kuunneltava.

Hömppäkirjan tausta on perinteinen, tyttö ja poika äkkirakastuvat ja haaveilevat yhteisestä tulevaisuudesta. Itäsuomalainen Aino lähtee karjalaisen hölösuunsa kanssa maatilalle Varsinais-Suomeen. Kaupunki-ihmisenä en varsinaisesti viihdy maalaismaisemissa, mutta Avioliittosimulaattorissa se toimi paikkana hyvin. Yleensä kevyet hömppäkirjallisuudet sijoittuvat isompiin ympyröihin, tai siis ainakin englannin kieliset chick-litit. Kotimaisia en niin tunne, mutta tämä oli taustana hieman poikkeava. Ainon pitäisi siis sopeutua appiukkoon ja tämän veljeen, jotka ovat varsinaisia jöröjukkia kumpainekin. Reippaan ja puheliaan karjalaisnaisen on vaikea ymmärtää miesten puhetta ja puhumattomuutta. Jussi on kuitenkin niin ihana mies, että pitäähän hänen tähden kuitenkin yrittää. Ja Aino todella yrittää. Sympaattinen tarina.

Sitten ne pari heikompaa, kaksi kirjaa samalta kirjailijalta. Kaisa Haatasen Meikkipussin pohjalta (Johnny Kniga 2015, 170s./ 3h 47min, lukija Krista Putkonen-Örn) ja Ylipainolisämaksu (Johnny Kniga 2016, 168s/ 3h 36min, lukija Krista Putkonen-Örn). Ostin Meikkipussin pohjalta jokunen aika sitten kirpputorilta, koska en halunnut lähteä tyhjin käsin. Joitain kehuja olin kuullut Ylipainolisämaksusta, mutta en kumpaankaan nyt mitenkään erityisen innolla ollut tarttumassa. Äänikirjana ne kuitenkin houkuttivat enemmän ja lyhykäisyydessään, miksi ei. No, siksi ei. Krista Putkonen-Örn toimii lukijana taas hyvin, vaikka hetkellisesti hämmenyn alkuun, sillä Mielikuvituspoikaystävän kuuntelemisesta ei ollut vierähtänyt kovin kauaa. Pian onneksi totuin, että hahmo on eri. On pakko myöntää, että fyysisenä kirjana olisin lukenut vain ensimmäisen. En olisi enää luultavasti tarttunut toiseen.

Äänikirjoina nämä kuitenkin toimivat taustahälynä yllättävän hyvin, mutta en oikeastaan suosittelemaan lähtisi. Tiesin toki että nämä hömppää ovat, mutta kun eivät ole kovin vetäviä ja tuntuivat liian tyhjänpäiväisiltä. Huomasin kuitenkin hämmästyksekseni samaistuvani joihinkin viisikymppisen päähenkilön Tytin mietteisiin, joten ei nämä nyt sitten ihan surkeimpia kuitenkaan olleet. Kirja(t) pitää sisällään Tytin ajatuksia aakkostetuista aiheista, jotka mielestäni toimisivat paremmin vaikka kolumneina. Vaikka tekstit näennäisesti kertovat Tytistä, niin ei jää paljon vaikeuksia tajuta, että lopulta ne kertovat Haatasesta itsestään, hän on viisikymppinen kustannusalalla oleva sinkku, kuten Tyttikin. Muiden bloggauksia lukiessani totean, että aika moni on näistä pitänyt ja moni todella paljonkin. Ehkä siis tässä on kuitenkin kuilu mun ja viisikymppisen Haatasen välillä. Kyllä varmaan pitäisin enemmän jos olisi enemmän samaistumispintaa, monen mielestä nämä ovat olleet todella hauskoja, joten ehkä nyt vain tukin suuni.

Nythän on jo vuosikin vaihtunut, joten mahtavaa vuotta 2017 kaikille!

Roald Dahl: Kuka pelkää noitia

Kuluvana vuonna on tullut täyteen 100 vuotta Roald Dahlin syntymäpäivästä. Yöpöydän kirjat-blogissa oli 1.1.2016-13.9.2016 ajan Roald Dahl -lukuhaaste. Emme ihan haasteeseen ehtineet, mutta ajatuksena on ollut lukea Dahlilta ainakin Jali ja suklaatehdas (Olen nähnyt leffan, siis Johnny Depp, aaaaah....No ei siitä sen enempää). Roald Dahl on juhlavuotenaan huomioitu myös monella muulla tapaa. Kesällä elokuviin tuli Iso Kiltti Jätti. Luettavaksi valikoitui kuitenkin kuluvana vuonna 2016 sadan vuoden kunniaksi uusintapainoksena ilmestynyt Kuka pelkää noitia. 

Vielä ei ollut myöhäistä tarttua Dahliin juhlavuonna ja kirja menikin luettavaksi siis heti saapuessaan. Yksi aukko sivistyksestä paikattu.

Dahlin kirjoja tituuleerataan hauskoiksi, anarkistisiksi ja kielellä leikitteleviksi – eikä suotta. Vaikka Kuka pelkää noitia on lastenkirja, se ei ole satu. Se ei ole ruusunpunaa, vaan kuten nimestä voi päätellä, tarina noidista. Tarina pikkupojasta ja hänen norjalaisesta isoäidistään. Poika menettää vanhempansa tapaturmaisesti ja isoäidistä tulee hänen huoltajansa. Pikkupoika ei tiedä noidista mitään ja alkuun arveluttaa uskoako isoäitiä, joka kertoo pikkuseikkoja, joista noidan tunnistaa. Noitia on kaikkialla, eikä heitä ulkonäöltä tunnista, ellei tiedä kyseisiä seikkoja.

Noidat eivät tyypilliseen tapaan lentele luudillaan, vaan kulkevat valeasuissa hämätäkseen lapsia ja näyttääkseen ihan tavallisilta rouvilta. Oikeasti noidat vihaavat lapsia ja haluavat heistä kaikista eroon. Nyt heillä, tai oikeastaan Mahtavalla Ylinoidalla on toteutusta vailla oleva suunnitelma - keino tuhota kaikki Suomen lapset. 

Kirja on juonenkäänteissään hurja, mutta ei yliampuva. Heti alkumetreillä se imaisi sisäänsä olemalla niin kovin jännittävä. Musta huumori ja anarkia viehättää ja tekee lukukokemuksesta nautiskeltavan. Kirjaa ei viitsisi lukea yhdeltä istumalta vaan säästellä, jotta sitä riittäisi. Aika harvinaista oikeastaan itselleni, yleensä pyrin lukemaan nopeasti kesken olevat kirjat. Tätä tahtoisin makustella ja pysyä pidempään siinä kutkuttavassa jännityksessä.

Kovanaamana en voi mitenkään myöntää kirjan pelottaneen, jänskätti vain vähän(ai vähän?). Lapsena tämä olisi pelottanut, ihan pienille lapsille kirja ei tosiaan siis sovellu iltasaduksi, mutta alakouluikäiselle suosittelen. Menevää jännitystä.

Henkilöt tuntuvat sympaattisilta, varsinkin isoäiti nousi suosikikseni. Ja koska nautin aina myös pahiksista, niin myös kiehtovista noidista pidin ja heistä voisin haluta tietää lisääkin. Loppu on kirjaan juuri sopiva, ei äklösiirappinen, vaan sopivasti positiivinen ja hauska. 

Quentin Blaken kuvitus on erikoista, mutta jollain tapaa tuttua ja alan epäröimään olenko sittenkin lukenut jotain Dahlilta lapsuudessa? Millään en kyllä saa päähäni, vaikka etäinen muistikuva on jostain koulun kirjastosta lainatusta erityisen jännästä kirjasta. Muistan lapsuudesta niin vähän(varhais-iän dementia), etten uskalla laittaa päätäni pölkylle asian puolesta. Jos olen jonkin Dahlin kirjan aiemmin lukenut, voin varmasti todeta Blaken kuvituksen olevan myös mieleenpainuvaa. Vaikka kuvitustyyli on rosoista, niin sanoisin sen sopivan kirjaan täydellisesti, eihän Kuka pelkää noitia mikään satu olekaan. 

Ehdoton aarre kirjahyllyyn ja lisää Dahlia kierrokseen. Roald Dahl on tutustumisen arvoinen, omalaatuinen (hyvällä tavalla) ja voin suosittaa myös lastenkirjallisuudesta niin piittaamattomillekin, vaikka on Dahl kirjoittanut aikuisempaa materiaalia myös. 

Ps. Kääntäjän idea sijoittaa tarina Suomeen on hauska. Näin on toteutettu muissakin Dahlin lastenkirjoissa.

Art House 2016

224s.

Kuvitus: Quentin Blake

Suomennos: Sami Parkkinen

Arvostelukappale

Astrid Lindgren: Meidän Marikki

Astrid Lindgren, monien hyvien ja lempeiden lukuhetkieni luoja. Läheisimmäksi kirjaksi lienee jäänyt Ronja Ryövärintytär, jonka olen tähän ikään mennessä lukenut jo useampaan otteeseen. Lindgrenin kirjoja olen paljon lukenut ja niistä pitänyt, mutta Kesäkummun Marikin kommellukset ovat jääneet tähän asti lukematta. Vaikka kirjoissa säilyy ihanan positiivinen ja toisaalta kepeä lastenkirjallisuuden ote, niissä käsitellään yllättävän paljon kipeitä aiheita, kuten kuolemaa, köyhyyttä ja nyt Marikkia lukiessani näen selkeitä viitteitä alkoholismiin.

Meidän Marikki on yhteisnide kirjoista Marikki ja Marikki ja Kesäkummun Tuikku.

Epätoivoon ei kuitenkaan kipeiden aiheiden keskellä vaivuta, päätarina pyörii tässä tapauksessa pitkälti Marikin ja hänen pikkusiskonsa Liisan ympärillä, mutta taustalta voi nähdä ja aistia myös paljon muuta. Lindgren ei naapurin Nilssonin sedän juoppoutta tai avustuksesta punaiset housut saaneen Pöpö-Miian täitä ja köyhyyttä kaunistele – eikä kuulukaan. Tarina sijoittuu oletukseni mukaan 1900-luvun alun Ruotsiin, joten se luo hyvää ajankuvaa. Lisäyksen ajankuvaan tuo se, että isä käy töissä, äiti on kotirouvana ja löytyypä taloudesta piikakin.

Marikki on 7-vuotias tyttö, joka asuu perheineen Kesäkummuksi nimetyssä talossa. Marikilla on kaksi vuotta nuorempi pikkusisko Liisa, joka katsoo siskoaan hieman ylös päin. Kesäkummussa asuu myös kotiäiti ja paikallislehden toimittaja-isä, Alva-piika, koira ja kissa. Silloin tällöin mukaan tulee myös pyykkiä pesemään Pyykki-Iida.

Vaikka Marikki on hyväntahtoinen joutuu hän alati Liisan kanssa kaikenmoisiin kommelluksiin. Sateenvarjon kanssa katolta alas hyppääminen saattaa kuulostaa hauskalta pikku lentotuokiolta, mutta alas tullessa voi kolahtaa ja sattua. Välillä ajaudutaan tappeluun, välillä tehdään huviretkeä ja välillä leikitään. Onnistuu Marikki myymään pikkusiskonsa jopa orjaksi. Lasten pienet huolet, kuten se että sisko on syönyt suklaaukkelilta pään irti, koulunkäynti ja muut arkiset asiat tekevät kirjasta kiehtovan, eri tavalla kuin vaikka Veljeni Leijonamielessä. Meidän Marikki on ajankuvallaan arkea ja yhteiskuntaa erittäin hyvin kuvaava lastenromaani, joka taipuu myös aikuisempaan makuun.

On mielenkiintoista huomioida, kuinka paljon kirja otti kantaa yhteiskunnallisiin asioihin. Naapurin erilainen perhe - 15-vuotias Abbe-poika leipoo kotona, eikä käy koulua. Abben isä ryyppää, rahaa ei tunnu riittävän ja lapsen joululahjakin unohtuu. Nilssonin-täti on valmis kauppaamaan elimensä. Pyykki-Iidan naapurissa asuu isätön ja köyhä Pöpö-Miia.

Ilon Wiklandin kuvitus taas ilahduttaa ja luo idyllistä miljöötä. Tekipä mieli tarttua värikyniin joitain kuvia silmäillessäni(en ehkä kuitenkaan viitsi). Meidän Marikki on jälleen yksi Astrid Lindgrenin loistavista lastenkirjoista, vaikka Ronja ei ykköspallista luovukaan.

WSOY 2016

447s.

Arvostelukappale

Salla Simukka: Sisarla

Tammi 2016

192 s.

luettu e-kirjana

Salla Simukka oli entuudestaan tuttu nimi, mutten ollut lukenut hänen kirjojaan. Lumikki -trilogiasta olen kuullut useaan otteeseen, mutta jostain syystä se on kuitenkin jäänyt vielä lukematta. Törmäsin viime kuussa parissa blogissa juttuun Sisarlasta ja mietin sen myötä Lumikki -trilogiaan tarttumista, mutta päädyin kuitenkin lukemaan Sisarlan. Lumikki-trilogia on nuortenkirjallisuutta ja Sisarla taas vielä nuoremmille lukijoille suunnattu fantasiaromaani.

Kirjan alussa on lainaukset kolmesta kirjasta, Lewis Carrollin Liisan seikkailut ihmemaassa-teoksesta, H.C. Andersenin Lumikuningattaresta ja Frances Hodgson Burnettin Salaisesta puutarhasta, joista onkin selkeästi otettu vaikutteita Sisarlaan.

Suosittelen alakouluikäisille, joita kiehtoo seikkailut. Suosittelen aikuisille, jotka tykkäävät fantasiasta ja lastenkirjoista. Oikeastaan, voisin suositella tätä kirjaa kaikille, joita yhtään kiinnostaa. Tätä kirjaa voivat mielestäni lukea niin aikuiset, kuin lapsetkin.

Sisarlan päähenkilö, 11-vuotias Aliisa tipahtaa lumen läpi ja tippuu pitkän matkan, päätyen Sisarlaan jossa tutustuu Meriin, saman ikäiseen tyttöön ja pian heistä tuleekin parhaista parhaat ystävät. Heidän omassa maailmassaan on alkanut ikuinen talvi ja Sisarlassa sen sijaan ikuinen kesä. Tyttöjen tehtävä on pelastaa oma maailmansa tuholta.

Jo kirjan alkuvaiheista asti pidin Sisarlaa positiivisena, mutta aika hektisenä lukukokemuksena. Viimeistään puolessa välissä kirja oli imaissut mukaansa kokonaan. Aliisan ja Merin seikkailuja sadunomaisessa maailmassa oli kiehtovaa seurata heidän kohdatessa lohikäärmeitä ja sudenolentoja. Lopulta tarina kietoutuu yhdistäen todellisen maailman ja Sisarlan.

Kirjan sivuhahmot olivat mielenkiintoisia, sympaattisen ihana Poelloe-pöllö auttamassa tyttöjä. Lili-kuningatar kirjan pahana hahmona toimi myös hyvin ja oli kiva tietää, mikä oli Lilin ajanut siihen pisteeseen.

Selkeä teema kirjassa on ystävyys, sen suuri voima ja merkitys.

Puhelimen näytöltä seurasin ilolla myös Saku Heinäsen kuvitusta, mutta paperilla se olisi toiminut varmasti vielä paremmin. Olisin voinut tutkailla kuvia enemmän, ne vaikuttivat pieneltä näytöltäkin katsottuna viehkeiltä. Tämä kelpaisi saada omaan hyllyynkin.

Tiia

Sven Nordqvist: Viirun ja Pesosen joulupuuhat

Tammi 2002
129s.

Syyskuussa kävimme vanhempieni luona ja päädyin tonkimaan kaappeja luettavaa etsien. Tämä ja muutama muu löytyi sieltä ja lähti matkaan. Tämän on aikanaan äiti ostanut luettavakseni, kun olin pieni. Äitini muisti heti, että kirjassa oli jotain outoa ja kurkatessamme sitä huomasimme viimeisen sivun olevan ruotsinkielinen. Olihan siihen joku (varmaan itse) kirjoittanutkin "Ruotsia! Häh?". Se kuvasti hyvin reaktiota, olen varmasti lapsenakin ollut ihmeissäni tuosta.

Viimeinen sivu jäi loppujen lopuksi hieman epäselväksi, Google-kääntäjän suoltama suomennos ei oikein vakuuttanut. Ehkä pääpiirteittäin kuitenkin ymmärsin tapahtumat. Tommille kiitos tekstin näpyttämisestä kääntäjään.

Viirun ja Pesosen joulupuuhat on muista sarjan osista poiketen romaani, vaikka lähes joka sivulla onkin kuvitusta.

Viiru kuulee naapurin lapsilta joulupukista, miehestä joka jouluna tuo lahjoja ja alkaakin odottamaan malttamattomana joulupukin saapumista. Pesonen puolestaan murehtii mitä jos pukki ei tulekaan? Pesonen ei itse pukkiin usko ja on varma, ettei Viiru tule joulupukkia näkemään. Hän saa mainion idean ja päättää kasata pukkikoneen! Koneen, joka esittäisi joulupukkia ja kävisi heittämässä nopeasti lahjat Viirulle ja sitten poistuisi.

Pesonen kasaa ja kasaa, miettii ja miettii. Koneen kasaaminen ei olekaan niin helppoa. Samaan aikaan Viiru kaipaisi Pesosesta leikkiseuraa ja vaatii olla huomion keskipiste. Pesonen haluaisi välillä saada olla rauhassakin. Sen sijaan ruuvit ja mutterit katoavat ja niitähän sitten etsitään päivät pääksytysten. Eikai ne löydy, jos mukla, Viirun pieni eläinystävä on vienyt ne lattian alle? Voivoi, pystyin samaistumaan Pesoseen hänen menettäessään malttinsa pahanpäiväisesti. Ei kukaan jaksa etsiä tavaroita ympäri taloa ja pysyä rauhallisena vielä siinä vaiheessa, kun selviää, se jota etsii on viety lattialuukkujen alle. Toisaalta olisi helppo, jos kaikki mikä katoaa, menisi sellaiseen luukkuun ja voisi aina poimia sieltä kaiken kadonneen. Se tosin edellyttäisi jotain kätevää luukkua lattiassa, jota Pesosella nyt ei sattunut olemaan...

Pesonen saa pukkikoneeseen apua yllättäviltä tahoilta, kirjeenkantaja tuo pullon ihmeöljyä ja kone alkaa toimimaan kummasti paremmin. Viimein kolmen viikon urakka pukkikoneen parissa on ohi ja Pesonen jännittää laitteen toimimista. Uskooko Viiru sen olleen oikea pukki? Sujuuko kaikki niinkuin pitää? Jos kuitenkin istutaan mahdollisimman hämärässä, niin Viiru ei näe kunnolla.

Viirun ja Pesosen joulupuuhat on ihan passeli kirja joulun alla luettavaksi. Sympaattinen lukupaketti tutulla ja yksityiskohtaisella kuvituksella. Omaan makuuni ehkä liian hidastempoinen, mutta en ihan kohderyhmää olekaan.

Kirjalla mukana taas Kirjavat kissat -lukuhaasteessa!

Tiia

Minikatsaus luettuihin

Viime päivien aikana olen lukenut hyvinkin sekalaisesti kirjoja, ja mietin tällaisen minikatsauksen tekemistä, jossa avaan vähän usempaa kirjaa, koska yksittäisinä en luultavasti saisi niistä kovin pitkiä ja kiinnostavia postauksia. Olen tällä hetkellä vähän jumissa lukemisten kanssa, kun en osaa päättää mitä lukisin. Kyse ei ole siitä, etteikö luettavaa olisi, päinvastoin. Liian paljon vaihtoehtoja, liian vähän aikaa. Siksi olenkin nyt lukenut lyhyempiä ja sekalaisia kirjoja.

Aloitetaan vaikka Dan Fanten runokirjasta Moottorisahasäkeitä. Dan Fante ei ollut ennestään tuttu, mutta hänen isänsä John Fante innoitti kirjoitustaidoillaan Charles Bukowskia, jota rakastan. Dan Fante on kirjailijan uransa ohella toiminut muunmuassa ikkunanpesijänä, postittajana, autonkuljettajana. Moottorisahasäkeitä iski johonkin heikkoon kohtaani ja onnistui tehtävässään. Aion palata sen pariin pian uudelleen. Olen halunnut lukea enemmän runoja ja tässä tarjoutui siihen oiva tilaisuus. Olisin toivonut kirjan olevan pidempi tai vähintään, että saatavilla olisi ollut enemmän Fantea. Fanten kirjasta välkkyy tuskaa, mutta myös huumorin kautta. Runoja juuri sellaisena, kun niitä haluankin lukea, elämänmakuisina ja -tuntuisina. Takana on vuodet pullon ääressä viinan ja seksin kyllästämässä elämässä ja nykyisyydessä vaimo, lapsi ja raitis elämä.

Sammakko 2009

61s. 

Oma ostos

Luin myös Hugleikur Dagssonin Kuvitetut klassikot - maailmankirjallisuuden helmiä Hugleikurin tapaan, jos sitä nyt voi lukemiseksi oikeastaan sanoa. Hugleikur Dagsson on islantilainen huippusuosittu sarjakuvataiteilija ja tässä kirjassa hän on piirtänyt omat tulkintansa tunnetuista kirjoista. Kirjan selaamisessa ei montaa tovia vierähdä, tai pikemminkin edes montaa minuuttia. Kertakäyttöhupia, joka ei kuitenkaan omaan huumorintajuuni onnistunut iskemään miekkaansa. Ei innostanut. Ehkä kuitenkin vielä kokeilen Dagssonilta jotain muutakin. Dagsson muuten pyörähtää Helsingin kirjamessuilla. 

Atena Kustannus 2014
~100s.
Oma ostos

Lisäksi sain juuri luettua William Shakespearen Romeon ja Julian, joka lienee maailman tunnetuin rakkaustarina. Romeo ja Julia ei juuri esittelyjä kaipaa. Romeon ja Julian tarina on muuten alkujaan Luigi da Portan 1520-luvulla kirjoittama novelli, jonka pohjalta Shakespeare kirjoitti näytelmänsä. Yllätyin kirjan ollessa vain reilut 130 sivuinen. Kirjan kieli on runomuodossa kirjoitettua ja varmaan ainakin osittain nykyaikaistettua? Väsyneenä teksti oli hieman vaikealukuista, mutta tutustumisen arvoista.



Otava 2013
134s.
Oma ostos

Nina Hemmingssonin sarjakuvakirja Minä olen sinun tyttöystäväsi nyt veti puoleensa hauskan kannen ja lupaavan kuvauksen perusteella. Hemmingssonista kerrottiin, ettei hän kaunistele tai arkaile sanoa asioita, vaan kertoo ne omalla räävittömällä tyylillään. Nina Hemmingsson tunnetaan Ruotsissa terävästä ja hauskasta yhteiskuntakritiikistään ja hänen sarjakuvansa rikkoo stereotypioita ja viljelee komiikkaa. 

Kirjassa käsitellään masennusta, seksiä, parisuhteita ja kaikki kirjan hahmot tuntuvat olevan hieman vinksahtaneita. Se on sarkastinen ja hyvin suorasanaisen rehellinen. Kuvitus oli hauskan omaperäistä ja synkeää. Kirja viihdytti ihan hyvin, vaikkei miksikään ikisuosikiksi jäänytkään. Ehkä kuitenkin onnistui innoittamaan kiinnostusta sarjakuviin?

WSOY 2011
126s.
Oma ostos

J.R.R. Tolkienin Seppä ja satumaa on lyhyt ja viehkeä satukertomus. Seppä saa tietämättään lahjaksi satumaasta peräisin olevan tähden, jonka myötä hän saa mahdollisuuden vierailla satumaassa taikavoimien ja satumaan kuningattaren luona. Seppä kantaa tähteä otsassaan, kunnes tulee aika luopua siitä ja antaa se seuraavalle. 


WSOY 2001
55s.
Oma ostos

Tiia

Lewis Carroll: Liisan seikkailut ihmemaassa & Liisan seikkailut peilimaailmassa

Alunperin 1865 ilmestynyt Liisan seikkailut ihmemaassa on suuri lastenkirjallisuuden klassikko. Se on ajansaatossa käännetty lukuisille kielille ja useat kuvittajat ovat kuvittaneet eri versioita kirjasta. Suomenkielisiä käännöksiäkin löytyy useita ja Liisan seikkailut ihmemaassa tunnetaan myös nimillä Liisa Ihmemaassa ja Alicen seikkailut ihmemaassa. Lukemamme kirjan on kuvittanut John Tenniel, joka on tehnyt kuvituksensa yhteistyössä Carrollin kanssa. Suomennoksen ovat taituroineet Kirsi Kunnas ja Eeva-Liisa Manner. Kirjasta on tehty lukuisia elokuvasovituksia, tunnetuimpana varmaan Disneyn animaatioelokuva Liisa Ihmemaassa vuodelta 1951.

Disneyn elokuvan muistan lapsuudessa nähneeni, mutta se ei taitanut lukeutua suosikkeihini.

Gummerus 2016 288s. Arvostelukappale

Juoni taitaa olla monelle tuttu, joten sitä suuremmin puimatta, tässä juoni lyhyesti. Liisa törmää juoksevaan kaniin, muttei alkuun ole ihmeissään – sitten huomaakin kanin kaivelevan liivintaskustansa taskukelloa, ihmettelee ja lähtee juoksemaan kanin perään. Liisa putoaa kaninkoloon ja tupsahtaa Ihmemaahan, kummalliseen unenomaiseen maailmaan. Mikään ei ole normaalisti.

Liisan seikkailut peilimaailmassa taas saavat alkunsa siitä, kun Liisa menee peilin läpi hyvin nurinkuriseen peilimaailmaan.

Jokseenkin ärsyttävä päähenkilö Liisa toikkaroi haahuillen paikasta paikkaan hämmästellen asioita. Kiinnostus keskittyykin enimmäkseen sivuhahmoihin, eläviin shakkinappuloihin, pelikortteihin ja puhuviin eläimiin. Hahmot ovat erikoisia ja juoni vetää milloin mihinkin suuntaan. Liisa tunkee paikka paikoin nokkansa asioihin, ollen vähän turhan reipas ja omahyväinen.

Liisan seikkalut ovat ennenkaikkea hämmentävää ja viehättävää luettavaa.

Kirjaa lukiessa nousee heti vahvasti esiin tuntu huumeassosiaatiosta, ajatus voisiko tämä olla joku Carrollin huumetrippi, johon on kirjoittanut päähenkilöksi Liisan (joka on muuten saanut inspiraationsa Alice Liddellistä, Carrollin ystävän lapsesta), mutta ajatukselle ei taida löytyä mitään varsinaista tukea. Asiaa on tosin spekuloitu 1960-luvulta alkaen, hippikulttuurin noustessa ja ottaessa omakseen nämä seikkailut joissa Liisa syö taikasieniä, juo taikajuomia ja kokee menettävänsä minuutensa.

Liisan seikkailut ovat vaikuttaneet moniin populäärikulttuuriin, muunmuassa Beatlesin kappaleisiin.

Kerronta on hyvin psykedeelistä. Kuitenkin kirjaa lukiessa jossain kohtaa tuli tunne, että lukemani ja kuulemani perusteella olisin ajatellut tämän olevan jopa enemmän ”trippimäinen”.

Kirjassa on erittäin vahva ja tunnelmallinen kuvitus. Kirjan ulkoasu on muutenkin tyylikäs ja siinä on paksut, vahvat sivut.

Kirjat pohjautuvat sanaleikkeihin, loruihin ja kieleen, siinä on paljon viittauksia aikansa Englantilaisiin lastenloruihin, jotka eivät itselle ole yhtään tuttuja. Muutakin perin Brittiä kirjasta löytyy, teekutsuja, krikettipeli, jota tosin pelataan Ihmemaan vinoutuneilla säännöillä. Kielitieteellisesti kiinnostava kirja, ja vaikka käännös laadukas onkin – kirjan perustuessa vahvasti kieleen ei se käännöksessä voi olla tismalleen sama. Voisikin olla mielenkiintoista lukea kirja alkuperäiskielellä.

Liisa ei noussut suosikiksi, mutta siinä oli silti jotain. Jotain, joka luultavasti vetää kirjan pariin joskus tulevaisuudessa uudestaan. Liisa Ihmemaassa ei saduille tyypillisesti yrittänyt opettaa jotain, vaan sen tarkoitus tuntuu pääasiassa olevan vain viihdyttää. Jos joskus kirjottaisin kirjan, toivoisin sen olevan jotain Liisan seikkailujen tapaista.

Tiia 

J.K.Rowling & Jim Kay: Harry Potter ja salaisuuksien kammio

Kuvitettu versio

Tammi 2016

Arvostelukappale kustantajalta

259s

Jim Kayn kuvitus Salaisuuksien kammiosta on hullaannuttava. Heti kun sain kirjan käsiini, oli pakko ihastella kirjaa yhdessä Tommin kanssa. Haukoimme lähestulkoon henkeä kirjan sisällön nähdessämme. Onneksi ei kuitenkaan ehtinyt tulemaan tappelua siitä, kumpi kirjan lukee ensimmäisenä.

Harry Potter viettää kesälomaansa ankeissa meiningeissä Dursleyn perheen luona. Kaveritkaan eivät ole lähettäneet postia, joten Harrylla on yksinäistä ja hän kaipaa Tylypahkaan. Kotitonttu Dobby varoittaa Harry Potteria menemästä kouluun, koska jotain kamalaa tulee tapahtumaan lukuvuoden aikana. Harry ei välitä Dobbyn varoitteluista ja pian lentävät Weasleyn veljekset yhdessä autolla häntä hakemaan. Koulussa alkaa kuin alkaakin tapahtumaan hirveyksiä. Harry kuulee ääniä, joita muut eivät kuule. Joku alkaa hyökkäilemään koulun jästisyntyisten oppilaiden kimppuun. Koulun uusi opettaja Gilderoy Lockhart saa osakseen suurta ihailua, mutta leveän hymyn takana ei pääkopassa ehkä olekaan ihan niin paljon tietoa, kuin mitä hän yrittää väittää. Harry, Ron ja Hermione koittavat yhdessä saada kiinni sen pahuuden, joka tekee tuhoa Tylypahkassa.

Vaikka tapahtumat kirjassa eivät ole iloisia, on siihen saatu mukaan hauskuutta Lockhartin muodossa. Mies kysyy kokeissaan omaa lempiväriään ja muuta yhtä hulvatonta. Salaisuuksien kammio on jännittävämpi, kuin ensimmäinen osa Viisasten kivi. Jännittävää menoa on luvassa sitten seuraavissa kirjoissa lisää...

♥♥♥♥♥  

Puhelimen kamera ei täysin anna oikeutta kuville.

Tätä lukiessa alkoi ihan harmittamaan, ettei ole lukenut Viisasten kiveä tällä mahtavalla kuvituksella. Osa kuvista on kauniita, esimerkiksi kirjan kansi. Osa kuvista taas tietysti synkeämpiä, mutta kaikki kuvat miellyttävät silmää. En tiedä voiko Kate Greenway-mitalilla(Britannian arvostetuin kuvituspalkinto) palkittua Jim Kayta ylistää tarpeeksi, ehkä ei. 

On vaikea löytää sanoja kuvaamaan tätä kirjaa, rakastuin. Lukekaa itse, katsokaa kuvat niin tarkkaan kun voitte. Se on parasta mitä voin tästä kirjasta sanoa. Kuvia katsoessa suorastaan sukeltaa kirjan maailmaan ja kuvat tukevat hienosti J.K. Rowlingin ihanaa tarinaa. J.K. Rowlingin kerronta toimii mainiosti ja loppukohtauksissa oli oikeasti jännitys päällä. 

Jos jotain huonoa haluaa kirjasta hakea, niin kaksipalstaiset sivut vähän ärsyttivät. Ei nyt mitenkään kovasti, mutta vaikeutti hieman lukukokemusta.

Tiia

Astrid Lindgren: Veljeni Leijonamieli

WSOY 2016

Mistä: Arvostelukappale

Veljeni Leijonamielen tarina oli itselleni jo entuudestaan tuttu. Olen omistanut kirjan lapsuudessani ja se oli ihan lempikirjojani Ronja Ryövärintyttären lisäksi. Tarina on varmasti monille tuttu, mutta kerrataan hieman kirjan juonta.

Kirjan päähenkilönä toimii 10-vuotias Korppu, joka on sairastanut pitkään ja kuolema kolkuttelee jo oven takana. Korppu kuvataan tummaksi ja hinteläksi, toisin kuin 13-vuotias veli Joonatan. Joonatan on terve ja kaunis. Veljekset ovat läheisiä ja rakastavat toisiaan suuresti. Joonatan on lohduttaessaan kuoleman kielissä käyvää Korppu-veljeään kertonut, että Korppu pääsee pian Nangijalaan – paikkaan johon mennään kun kuolee. Veljesten kotona syttyy tulipalo, uhkarohkea Joonatan pelastaa Korpun ja hyppää ikkunasta Korppu sylissään. Korppu jää henkiin, mutta Joonatan kuolee. Ei kulu kauaakaan, kun Nangijala kutsuu Korppuakin.

Nangijalassa hän tapaa taas veljensä ja on onnensa kukkuloillaan. Hän asuu veljensä kanssa Kirsikkalaaksossa, pienessä talossa. Joonatan on vakuuttanut, että Nangijalassa kaikki on hyvin. Sairaat ovat terveitä ja kärsimys on poissa. Pian paljastuukin, että Nangijalan toisessa laaksossa, Ruusulaaksossa kaikki ei olekaan ihan niin hyvin...

Ruusulaaksossa on vallassa paha Tengil, jota vastaan Korppu ja Joonatan käyvät taistoon.

Veljeni Leijonamieli on tarina rakkaudesta, kumppanuudesta, hyvästä ja pahasta, kuolemasta, rohkeudesta ja pelosta. Se on jotain ainutlaatuista ja tarjoaa aikuiselle lukijalle ulottuvuuksia, joita eivät ehkä lapset ymmärrä. Pienenä spoilerina, kirjan lopussa veljekset tekevät yhdessä itsemurhan, Joonatanin halvaantuessa. Korppu ottaa Joonatanin selkäänsä ja he hyppäävät rotkoon, kohti Nangilimaa – paikkaa johon mennään kun kuolee Nangijalassa.

Astrid Lindgren on osannut kirjoittaa päähenkilöstä Korpusta uskottavan, teksti tuntuu siltä, että se tulisi oikeasti 10-vuotiaan itseään vähättelevän ja isoveljeään ihannoivan pikkuveljen suusta. Korppu pitää itseään pelokkaana, mutta kirjan aikana paljastuukin, että hänhän on rohkea. Eikä mielestäni jää kakkoseksi urhoolliselle veljelleen. 

Monilla aikuisilla lukijoilla on varmasti kyyneleet herkässä tätä lukiessa. Kirja on surumielinen, mutta silti kaunis, toivoa täynnä ja upea seikkailu. Suhtaudun kirjaan edelleen samoin, kuin nuorempana, se on hyvälle mielelle saava seikkailu. Vaikken selkeästi muistakaan mitä kirjasta lapsena olen ajatellut, muistoissani se on aina ollut kirja, jonka miettiminen saa pienen hymyn huulille.

Kirjaa syvällisemmin pohtiessa pintaan nousee ajatuksena se, että kirja on tarkoitettu kuvaukseksi siitä, miten paha voi luikerrella hyväänkin paikkaan – Nangijalaan. Onko paikkaa, jossa pahuutta ei olisi? Nangijalassa kuolleet päätyvät Nangilimaan, ne samat Tengilin sotilaat ja itse Tengilkin. Kuinka kauan Nangilima pysyy rauhan tyyssijana?

★★★★½

Kirja lukeutuu edelleen suosikkeihini Astrid Lindgrenin kirjoista yhdessä Ronja Ryövärintyttären kanssa.

Tiia

Sinikka Nopola, Tiina Nopola: Heinähattu, Vilttitossu ja Rubensin veljekset

Tammi 2016
Mistä: Arvostelukappale

Kyseessä on tekijöiden uudelleen kirjoittama laitos vuonna 2001 ilmestyneestä kirjasta. Uusi laitos on juoneltaan lähempänä Helsingin kaupunginteatterissa vuonna 2003 esitettyä näytelmää Heinähattu, Vilttitossu ja Rubensin veljekset. Alkuperäisteoksen on kuvittanut Markus Majaluoma ja uuden version Salla Savolainen.

Kattilakosken perhe (äiti Hanna, isä Matti ja tytöt Heinähattu ja Vilttitossu) ovat vuokranneet huvilan, Villa Commodorin lähteäkseen lomalle. Kylän poliisit Rillirousku ja Isonapa taasen ovat saaneet arpajaisvoittona konstaapelien kevätriehasta viikon oleskelun mökillä nimeltään Villa Myssy.

Hanna Kattilakoski halusi irti arjesta, mahdollisimman kauas Alibullenin neitien tuulihatuista ja epä-älyllisistä konstaapeleista. Konstaapelitkin ovat erittäin tyytyväisiä saadessaan viikon lomaa Kattilakoskista. Kuinka ollakaan, Villa Myssy ja Villa Commodore ovat naapuritonteilla. Vaan naapuritontin asukkaiksi paljastuvatkin erikoiset Rubensin veljekset, itse taiteilijat. Taidemaalari Kustaa Rubens ja hänen veljensä Adam Rubens. Hanna on innoissaan saadessaan taiteilijat naapureiksi, Heinähattu ja Vilttitossu taasen tutkivat salapoliisin elein veljeksiä varmoina näiden olevan vankikarkureita, Matti taas ihmettelee miksi Adamin nenä näyttää niin tutulta. Kenellä on samanlainen?

★★★½

Olen lapsuudessani lukenut Heinähattu ja Vilttitossu-kirjoja ja pitänyt niistä. Saattaa olla, että nyt pidin kuitenkin enemmän. Kirja oli raikas, uusi kuvitus oli mieleeni, vaikkakin oli todella erilainen, kuin mihin olen lapsena tottunut. Kirja oli hauska ja viihdytti aikuistakin lukijaa. Hahmot olivat koomisia juuri oikealla tavalla, varsinkin Rubensin veljekset. Teksti on hauskaa ja kevyesti eteenpäin soljuvaa.

Ensimmäinen Heinähattu ja Vilttitossu ilmestyi jo vuonna 1989 ja kyllä vielä tänäkin päivänä suosittelen vanhempien lukevan näitä lapsille tai sitten itse luettavaksi pienille lukijoille.

Tiia

Tove Jansson: Näkymätön lapsi ja muita kertomuksia

Näkymätön lapsi ja muita kertomuksia pitää sisällään yhdeksän toisiinsa liittymätöntä kertomusta Muumilaakson asukeista. Vilijonkka odottaa onnettomuutta tapahtuvaksi, Hemuli haikailee eläkkeen perään ja toivoo saavansa elää yksin hiljaisuudessa. Muumipeikko löytää maailman ainoan lohikäärmeen, Muumipappa seikkailee hattivattien kanssa tajuaa heidän synkeän salaisuutensa.

Vilijonkan neuroosit, Nuuskamuikkusen epäsosiaalisuus, Homssun vainoharhat, Ninnin pelkotilat. Mielenterveysongelmaisia muumihahmoja siis!

WSOY 1994

★★★★★

Aikuiselle lukijalle tarinat maistuivat hyvin, mukavan lyhyitä pikkupurtavia, joista jäi hyvä fiilis. Tarinoissa on paljon ajatuksia, filosofiaa ja moniulotteista kerrontaa. Niillä on tarkoituksensa ja opetuksensa. En ole ennen lukenut Toven novelleja ja nämä olivat kyllä positiivinen yllätys. En olisi lisännyt tai jättänyt pois mitään. Kuvitus on taattua Tovea. Oivaltava ja virkistävä kerronta, oikean tunnelman luominen onnistuu.

Tarinoissa toistuu yhteisenä teemana pelko ja niistä on aistittavissa paljon melankoliaa. Kirjassa on paljon nykypäiväänkin sopivia teemoja, esimerkiksi tavaran hamstraaminen ei tuo onnellisuutta. Tavarat eivät voi lohduttaa murheen keskellä.

Suosikkini muumikirjoista on vaihdellut tiuhaan tahtiin sitä mukaa kun olen uusia muumikirjoja lukenut ja taisinkin taas saada uuden suosikin. Näkymätön lapsi ja muita kertomuksia nousi suosikikseni teemansa ansiosta. Näistä voi nähdä yhtäläisyyksiä omaan elämäänsä ja se tuntui mielestäni mukavalta ja lohduttavalta. Olen pitänyt kaikista muumikirjoista, jotka olen lukenut, mutta vaikka niissäkin on useissa ollut oma filosofiansa, tämä kuitenkin oikeasti kosketti.

Muumiromaaneista lukematta enää Muumipappa ja meri. Kaikki muut olen tämän vuoden puolella lukenut.

Muumikirjoja lukiessa on ollut hauskaa huomata lukevansa repliikit ikäänkuin ääneen päässään muumien äänillä, joihin tottunut pienenä katsoessaan televisiosarjaa. Mites, onko teillä muilla samaa?

Tiia

Lastenkirjoja (Paddington, Pekka Töpöhäntä, Muumit ja Nalle Puh)

Viime aikoina tullut luettua monia lastenkirjoja ja ajattelin koostaa näistä jonkinlaista yhteispostausta.  Olen hyvin huono arvioimaan kirjoja arvosanoilla, varsinkin lastenkirjat saattavat tuottaa päänvaivaa. Tykkään aina silloin tällöin (ja vähän useamminkin) palata lastenkirjojen pariin, usein sellaisten joita olen itse lapsuudessani lukenut. Kirjoista löytyy usein tärkeitä opetuksia ja niitä lukiessa saa hymyn huulille.

Michael Bond: Karhu nimeltä Paddington 

 

 

Herra ja rouva Brown ovat hakemassa tytärtään juna-asemalta. Siellä he kohtaavat karhun, jolla on kaulassaan kyltti, jossa pyydetään huolehtimaan karhusta. He päättävät pitää huolta hänestä ja nimeävät hänet Paddingtonin rautatieaseman mukaan. Perheen lapset Jonathan ja Judy innostuvat uudesta karvaisesta kaveristaan. Kirja kertoo Paddingtonin kommelluksista. Paddington on hyväntahtoinen, hieman hajamielinen karhu, joten hänelle sattuu ja tapahtuu.

Kirjassa on kahdeksan tarinaa. Kirja on klassikko ja vaikka se onkin julkaistu jo vuonna 1958, on se kestänyt hyvin aikaa. Muistan lapsena katsoneeni Paddingtonista kertonutta TV-sarjaa, mutta kirjaa en ole lapsena lukenut, jonka tähden se nyt päätyikin luettavaksi. Sympaattinen kirja, pidin.

Gösta Knutsson: Pekka Töpöhäntä koulussa

 

 

Isäntäperheen poika Olli ottaa Pekan kouluun mukaan, mutta se ei mene ihan putkeen.  Pekka kertoo koulusta Monni-kissalle, joka päättää perustaa kissakoulun, nolatakseen Pekan. Kouluun tulee opettajaksi Monnin sukulainen Konrad, joka kyselee Pekalta vaikeimmat kysymykset ja Monni tapansa mukaan koittaa saada Pekan näyttämään tyhmältä.

Lapsena on hyllystä löytynyt useampikin äidin vanha Pekka Töpöhäntä-kirja. Nyt olen niiden pariin palannut uudestaan. Pekka Töpöhäntä-kirjat ovat helppoa ja rentoa luettavaa. Pekka Töpöhäntä koulussa ei jotenkin niin paljon minuun iskenyt kuin muut mitä olen lukenut. Monni kumppaneineen juonii muissakin kirjoissa Pekkaa vastaan, mutta tässä kirjassa se on ehkä eniten mukana. 

Gösta Knutsson: Pekka Töpöhäntä ja Maija Maitoparta

 

 

Pekka matkustaa Monnin, Pillin ja Pullan kanssa Helsinkiin. Monni, Pilli ja Pulla juonivat taas Pekkaa vastaan ja Pekka päätyy laivalle hurmaavan Maija Maitoparran kanssa. He joutuvat erilleen toisistansa ja ajautuvat seikkailuihin.

Ehdottomasti suosikkini näistä muutamista tämän sarjan kirjoista, joita olen kerennyt lukemaan. Ihana rakkaustarina, jota lukiessa oikein odotti, että Pekka ja Maija päätyvät yhteen.

Tove Jansson: Kuinkas sitten kävikään?

 

Tove Janssonin kuvittama klassikkokuvakirja, joka tunnetaan rei'istään. Joka sivulla on aukko mistä näkee vähän seuraavalle aukeamalle. Kirjassa seikkailevat Muumipeikko, Pikku Myy ja Mymmeli.

Oli ihana saada tämä käsiini, rakastan kirjan kaunista kuvitusta. Luin kirjan ihaillen sitä suuresti. Aivan mahtava ja kaunis.

A.A. Milne: Nalle Puh

Kaikkien tuntema karhu ei paljon esittelyjä kaipaa. Tänä vuonna tulee kuluneeksi 90 vuotta ensimmäisen Nalle Puh-kirjan julkaisusta. Kirjassa on ihania Nalle Puhista ja muista metsän asukkaista kertovia tarinoita. Valloittavan ihana kirja.

Tiia

Miikka Pörsti: Kaikkien juhla

Miikka Pörstin lastenkirja Kaikkien juhla (Tammi 2016) on ajankohtainen kertomus paljon esillä olleesta aiheesta. Ennakkoluuloista, rasismista, syrjimisestä ja suvaitsemattomuudesta.

Kirjan päähenkilönä on 8-vuotias Kettu-Petteri, jonka elämässä kaikki näyttää olevan ihan hyvin. Hän asuu rivitalossa, jossa asuu kolme hänen ikäistään kaveria ja he leikkivät yhdessä pihalla. Kettu-Petterin maailma mullistuu, kun rivitaloon muuttaa uusi lapsi perheineen, Muhammad, jota kaikki kutsuvat Muhikseksi. Uudessa tyypissä on Kettu-Petterin mielestä jotain outoa, eikä hän oikeen saa päähänsä mitä. Muhis puhuu erikoisesti ja Kettu-Petterin mielestä hän myös haisee. Kettu-Petterin harmiksi hänen kaverinsa ovat eri mieltä ja heidän mielestään Muhis on mukava. Kettu-Petteri pysyy kannassaan, että Muhiksessa on jotain outoa. Hän yrittääkin kääntää kavereitaan Muhista vastaan ilkeillä tavoilla.

   

★★★★

Teksti on sujuvaa ja kirjoitettu kielellä, jota kohdeyleisö ymmärtää. Kirjan takana on tärkeä ajatus ja kirja toimii todella hyvin myös aikuisille lukijoille. Marika Maijalan kaunis ja värikäs kuvitus sopii kirjaan täydellisesti.

Tiia