Näin on käynyt aiemminkin. Kerron nyt
kuitenkin vain miten ja miksi se tapahtui nyt hiljattain. Jukka
Viikilän kirja Akvarelleja Engelin kaupungista on saanut
kehuja pitkin vuotta, sitten Finlandia-ehdokkuuden ja korjasipa se
myös voiton. Alkuun ajattelin, että kirja kuulostaa kauniilta,
mutta ehkä en kuitenkaan lue sitä. Kauniit kirjat ovat oikeastaan
kompastuskiveni, mutta mukavuusalueelta poistuminen tekee hyvää – ainakin yleensä.
Itse kirjaan, Akvarelleja Engelin
kaupungista on Viikilän esikoisromaani. Aiemmin Viikilä on
kirjoittanut kaksi runokokoelmaa. Runous puskee läpi myös tässä
romaanissa vahvasti ja se on ilmeisen tarkoituksellista.
”Romaani on oikeastaan ainut myyvä kirjallisuudenlaji, joten se on hyvä pakkaus salakuljettaa lyriikkaa isommalle lukijakunnalle” Viikilä
Gummerus 2016
215s.
luettu e-kirjana
Akvarelleja Engelin kaupungista kertoo
päiväkirjamuodossa saksalaisesta Johan Carl Ludvig Engelistä,
jonka keisari palkkasi Suomeen rakentamaan Helsingin, kokonaisen
kaupungin. Tarkoitus oli jäädä vain kuudeksi vuodeksi, lopulta
Engel jäi loppuiäkseen. Vaimo Charlotte ei viihdy pimeässä,
kylmässä ja synkeässä Helsingissä, jossa rakennettavaa riittää.
Engel ei puhu valtakieltä ruotsia ja se tietysti hankaloittaa elämää
kylmässä kaupungissä entisestään.
Engel kirjoittaa päiväkirjaansa öisin
ja paperille päätyvät niin murheet tyttären sairaudesta kuin
Helsingin hyytävästä kylmyydestä. Päiväkirjaan purkautuu myös
alituinen koti-ikävä ja hiljalleen rakentuva 1800-luvun Helsinki,
joka syttyy eloon mielessäni. Viikilä on pukenut Engelin aika
syvälliseksi ajattelijaksi ja jokainen lause tuntuu harkitulta.
Vaikka kirja toki on kaunis, lyyrinen
ja laadukas – se ei sytyttänyt ainakaan minua. Viikilä on
mielestäni uskottavasti hypännyt Engelin nahkoihin, mutta silti oma
lukukokemukseni jää hyvien lukukokemuksen jalkoihin runnottavaksi.
Kirjan kieli on kaunista, mutta ei onnistunut päästämään minua
lähelle. Onnistuin tavoittamaan
paljon niiden kauniiden sanojen takaa, mutta silti. Kirjalliset
ansiot ovat isot, mutta kirja ei onnistunut koskettamaan, ei
liikauttamaan mitään sisälläni – vaikka ehkä olisi pitänyt.
Ainakin luulisin sen olevan tämän kirjan tarkoitus. Runoilijataustan huomaa ja kirja tuntuukin olevan pitkä runo lyyrisine kuvauksineen arkkitehtuurista, historian Helsingistä ja yksinäisyydestä. Kansi tuntuu mielestäni sopivan kirjalle hyvin.
Ei tämä kuitenkaan huono
lukukokemus ollut. Varmasti jatkossa poistun
mukavuusalueeltani, mutta teen sen harkiten, en vain siksi miten
kehuttu joku kirja on.
Historian ystäville, kauniin kielen
rakastajille tämä teos on varmasti passeli ja voin antaa
suositukseni.
