Villijoutsenet ja muita kertomuksia oli jo ilmestymisestään kutkutellut
kiinnostushermojani ja novellimaraton(jonka aikana oli tarkoitus alunperin sekalukea, mutta olin kipeä ja Cunninghamin teos imaisi sisäänsä) loi todellisen syyn tarttua
tähän – vaikka oikeasti nämä taitavat nimensä mukaisesti olla
enemmän kertomuksia kuin novelleja, en suostu vieläkään
ymmärtämään niiden eroa, joten mulle nämä ovat nyt novelleja.
Aikuisten sadut, mikäpä sen enempää
kiinnostaisi satujen ystävää, joka kuitenkin tosiasiassa on melko
kyyninen ihminen ja onnelliset loput eivät tunnu uskottavilta. Ai, olenko ristiriitainen? Usein kyllä. Eli pidän saduista, niiden
lukemisesta ja usein lopuistakin, mutta yhtä hyvin uppoan myös
kaikkeen diipimmästä kertovaan tekstiin. Niiden yhdistäminen kuulostaa lupaavalta.
Villijoutsenet ja muita kertomuksia
pitää sisällään kymmenen Cunninghamin uudelleen muovaamaa
tuttua kertomusta. Ilman niitä onnellisia siirappisia loppuja. Olen
muuten kuullut, että monet Disney-filmatisoidut sadut eivät ole
alunperin olleet ihan sitä, miltä ne nyt bluraylta katsottuna
näyttävät. Alkuperäiset tarinat saattavat olla hyvin rujoja,
sisältäen raiskauksia ja muita kauheuksia. Ihan niin diippeihin
tunnelmiin Cunningham ei meitä vie muovattujen kertomuksiensa
parissa, mutta nykyaikaistuksen ja käsittelyn kohteena ovat muun
muassa Hannu ja Kerttu, Tittelintuure ja Tähkäpää.
Suurimman osan kertomuksien hahmoista
tunnistan, mutta osa jää kysymysmerkeiksi. Ehkä en ole lukenut tai
kuullut niistä lapsena. Sadut ovat saaneet mukaansa ripauksen
realismia ja on mielenkiintoinen idea päästä kurkkaamaan mitä
niiden onnellisten loppujen sijaan tapahtuukaan. Näkökulmat ovat
erilaisia, kohtalot traagisia – joka tuo sadut lähemmäksi oikeaa
elämää. Harvalla meillä on se täysin onnellinen loppu ja siksi
nämä tarinat tuntuvat realistisilta, eikä traagisuus mene yli.
Hauska ajatus, johon kirjaa lukiessani
törmään on leikittely sillä, että kenties hirviö ei ole
noiduttu hirviöksi ilman hyvää syytä. Niin, siinäpä ajatuksen
aihetta. Yhdeksi suosikikseni nousee Me hirviöt -novelli, jonka
loppu pisti selkäpiin karmimaan. Vanha hullu eukko kertoo sinä-muodossa
Hannun ja Kertun tarinan, mutta päähenkilönä onkin noita.
Sinä-muoto toimii siinä mielestäni todella hyvin, mutta sitä
käytettiin myös joissain muissa kertomuksissa, mielestäni ei-ihan-yhtä-onnistuneesti.
Jokaisessa novellissa on yksi Yuko
Shimizun kuvittama kaunis, yksityiskohtainen kuva, jotka mielestäni
herättävät kirjan eloon. Kuvia katsellessa ihastelin kovasti
niiden kauneutta ja viivyttelin silmiäni sivulla hyvän tovin.
Lisään vielä loppuun painotuksen,
satuja nämä ovat, mutta eivät lapsille. Saattaisin ehkä silloin tällöin lukea vastaavia lisää.
Gummerus 2016
150s.
Kirjastolaina
Novelleja haasteeseen kertyi 10.
Yhteensä novelleja luettu: 64.
