sunnuntai 25. syyskuuta 2016

Astrid Lindgren: Veljeni Leijonamieli

WSOY 2016
Mistä: Arvostelukappale

Veljeni Leijonamielen tarina oli itselleni jo entuudestaan tuttu. Olen omistanut kirjan lapsuudessani ja se oli ihan lempikirjojani Ronja Ryövärintyttären lisäksi. Tarina on varmasti monille tuttu, mutta kerrataan hieman kirjan juonta.

Kirjan päähenkilönä toimii 10-vuotias Korppu, joka on sairastanut pitkään ja kuolema kolkuttelee jo oven takana. Korppu kuvataan tummaksi ja hinteläksi, toisin kuin 13-vuotias veli Joonatan. Joonatan on terve ja kaunis. Veljekset ovat läheisiä ja rakastavat toisiaan suuresti. Joonatan on lohduttaessaan kuoleman kielissä käyvää Korppu-veljeään kertonut, että Korppu pääsee pian Nangijalaan – paikkaan johon mennään kun kuolee. Veljesten kotona syttyy tulipalo, uhkarohkea Joonatan pelastaa Korpun ja hyppää ikkunasta Korppu sylissään. Korppu jää henkiin, mutta Joonatan kuolee. Ei kulu kauaakaan, kun Nangijala kutsuu Korppuakin.

Nangijalassa hän tapaa taas veljensä ja on onnensa kukkuloillaan. Hän asuu veljensä kanssa Kirsikkalaaksossa, pienessä talossa. Joonatan on vakuuttanut, että Nangijalassa kaikki on hyvin. Sairaat ovat terveitä ja kärsimys on poissa. Pian paljastuukin, että Nangijalan toisessa laaksossa, Ruusulaaksossa kaikki ei olekaan ihan niin hyvin...

Ruusulaaksossa on vallassa paha Tengil, jota vastaan Korppu ja Joonatan käyvät taistoon.

Veljeni Leijonamieli on tarina rakkaudesta, kumppanuudesta, hyvästä ja pahasta, kuolemasta, rohkeudesta ja pelosta. Se on jotain ainutlaatuista ja tarjoaa aikuiselle lukijalle ulottuvuuksia, joita eivät ehkä lapset ymmärrä. Pienenä spoilerina, kirjan lopussa veljekset tekevät yhdessä itsemurhan, Joonatanin halvaantuessa. Korppu ottaa Joonatanin selkäänsä ja he hyppäävät rotkoon, kohti Nangilimaa – paikkaa johon mennään kun kuolee Nangijalassa.

Astrid Lindgren on osannut kirjoittaa päähenkilöstä Korpusta uskottavan, teksti tuntuu siltä, että se tulisi oikeasti 10-vuotiaan itseään vähättelevän ja isoveljeään ihannoivan pikkuveljen suusta. Korppu pitää itseään pelokkaana, mutta kirjan aikana paljastuukin, että hänhän on rohkea. Eikä mielestäni jää kakkoseksi urhoolliselle veljelleen. 

Monilla aikuisilla lukijoilla on varmasti kyyneleet herkässä tätä lukiessa. Kirja on surumielinen, mutta silti kaunis, toivoa täynnä ja upea seikkailu. Suhtaudun kirjaan edelleen samoin, kuin nuorempana, se on hyvälle mielelle saava seikkailu. Vaikken selkeästi muistakaan mitä kirjasta lapsena olen ajatellut, muistoissani se on aina ollut kirja, jonka miettiminen saa pienen hymyn huulille.

Kirjaa syvällisemmin pohtiessa pintaan nousee ajatuksena se, että kirja on tarkoitettu kuvaukseksi siitä, miten paha voi luikerrella hyväänkin paikkaan – Nangijalaan. Onko paikkaa, jossa pahuutta ei olisi? Nangijalassa kuolleet päätyvät Nangilimaan, ne samat Tengilin sotilaat ja itse Tengilkin. Kuinka kauan Nangilima pysyy rauhan tyyssijana?

★½

Kirja lukeutuu edelleen suosikkeihini Astrid Lindgrenin kirjoista yhdessä Ronja Ryövärintyttären kanssa.

Tiia

3 kommenttia:

  1. Nämä Astrid Lindgrenit ovat klassikkoja ja molemmat, kuten hänen koko laaja tuotantonsa, ajan hammasta hyvin kestäviä satuja. Oikeassa olet Tiia "Veljeni Leijonanmielen" suhteen: näitä on ääneen kahdelle ikäpolvelle tullut luettua ja eipä ole nieleskelyltä vältytty. Mutta samalla teksti on avannut luontevan sillaan keskusteluun kuolemasta yleensä:)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kyllä, aikaa ovat kestäneet hyvin nämä Lindgrenin sadut :) Joitain hänen kirjojaan on vielä lukematta.
      Veljeni Leijonamielihän oli paheksuttu 70-luvulla, koska sen pelättiin yllyttävän lapsia itsemurhaan, tänä päivänä ei taideta onneksi näin ajatella. Kuolema on kuitenkin se mikä tässä herättää keskustelua tänäkin päivänä.

      Poista
  2. Hyvä havainto tuo, että myös Tengil siirtynee kuolemansa jälkeen Nangilimaan. Jossain teoksen kuolemanjälkeistä maailmaa verrattiin raamatulliseen Taivaaseen, joskin minusta ero on selvä siinä, että Nangijalaan pääsevät pahatkin ihmiset. Tengilin esimerkiksi on täytynyt olla paha jo edellisessä elämässäänkin, tuskin uusi maailma ja uusi mahdollisuus elämään häntä olisi korruptoinut.

    Mietin, että onkohan kirjan taisteluilla jotain yhteyttä 60- ja 70-lukujen aikana käytyyn Vietnamin sotaan. Lohikäärme ainakin on aika aasialaista kuvastoa.

    Minunkin lapsuussuosikkejani ovat Veljeni, leijonamieli ja Ronja ryövärintytär, mutta etenkin Mio, poikani Mio teki vaikutuksen, ja pitäisikin lukea se pitkästä aikaa uudelleen. Olenkohan yläasteella viimeksi lukenut... eli ihan hyvän aikaa sitten. :)

    VastaaPoista

Kiitos kommentistasi, ne piristävät aina päivää!