Michael Cunningham: Villijoutsenet ja muita kertomuksia

Villijoutsenet ja muita kertomuksia oli jo ilmestymisestään kutkutellut kiinnostushermojani ja novellimaraton(jonka aikana oli tarkoitus alunperin sekalukea, mutta olin kipeä ja Cunninghamin teos imaisi sisäänsä) loi todellisen syyn tarttua tähän – vaikka oikeasti nämä taitavat nimensä mukaisesti olla enemmän kertomuksia kuin novelleja, en suostu vieläkään ymmärtämään niiden eroa, joten mulle nämä ovat nyt novelleja.

Aikuisten sadut, mikäpä sen enempää kiinnostaisi satujen ystävää, joka kuitenkin tosiasiassa on melko kyyninen ihminen ja onnelliset loput eivät tunnu uskottavilta. Ai, olenko ristiriitainen? Usein kyllä. Eli pidän saduista, niiden lukemisesta ja usein lopuistakin, mutta yhtä hyvin uppoan myös kaikkeen diipimmästä kertovaan tekstiin. Niiden yhdistäminen kuulostaa lupaavalta.

Villijoutsenet ja muita kertomuksia pitää sisällään kymmenen Cunninghamin uudelleen muovaamaa tuttua kertomusta. Ilman niitä onnellisia siirappisia loppuja. Olen muuten kuullut, että monet Disney-filmatisoidut sadut eivät ole alunperin olleet ihan sitä, miltä ne nyt bluraylta katsottuna näyttävät. Alkuperäiset tarinat saattavat olla hyvin rujoja, sisältäen raiskauksia ja muita kauheuksia. Ihan niin diippeihin tunnelmiin Cunningham ei meitä vie muovattujen kertomuksiensa parissa, mutta nykyaikaistuksen ja käsittelyn kohteena ovat muun muassa Hannu ja Kerttu, Tittelintuure ja Tähkäpää.

Suurimman osan kertomuksien hahmoista tunnistan, mutta osa jää kysymysmerkeiksi. Ehkä en ole lukenut tai kuullut niistä lapsena. Sadut ovat saaneet mukaansa ripauksen realismia ja on mielenkiintoinen idea päästä kurkkaamaan mitä niiden onnellisten loppujen sijaan tapahtuukaan. Näkökulmat ovat erilaisia, kohtalot traagisia – joka tuo sadut lähemmäksi oikeaa elämää. Harvalla meillä on se täysin onnellinen loppu ja siksi nämä tarinat tuntuvat realistisilta, eikä traagisuus mene yli.

Hauska ajatus, johon kirjaa lukiessani törmään on leikittely sillä, että kenties hirviö ei ole noiduttu hirviöksi ilman hyvää syytä. Niin, siinäpä ajatuksen aihetta. Yhdeksi suosikikseni nousee Me hirviöt -novelli, jonka loppu pisti selkäpiin karmimaan. Vanha hullu eukko kertoo sinä-muodossa Hannun ja Kertun tarinan, mutta päähenkilönä onkin noita. Sinä-muoto toimii siinä mielestäni todella hyvin, mutta sitä käytettiin myös joissain muissa kertomuksissa, mielestäni ei-ihan-yhtä-onnistuneesti.

Jokaisessa novellissa on yksi Yuko Shimizun kuvittama kaunis, yksityiskohtainen kuva, jotka mielestäni herättävät kirjan eloon. Kuvia katsellessa ihastelin kovasti niiden kauneutta ja viivyttelin silmiäni sivulla hyvän tovin.

Lisään vielä loppuun painotuksen, satuja nämä ovat, mutta eivät lapsille. Saattaisin ehkä silloin tällöin lukea vastaavia lisää.

Gummerus 2016

150s.

Kirjastolaina

Novelleja haasteeseen kertyi 10.

Yhteensä novelleja luettu: 64.