sunnuntai 2. huhtikuuta 2017

Tanja Kaarlelan Lasissa on tyttö onnistui poistamaan lukujumin

Voitimme Riitta K:n arvonnassa Tanja Kaarlelan kirjan Lasissa on tyttö. Kiitos Riitalle, hänen postaukseensa pääset tästä.  Kuten olette varmaan blogista huomanneet, lukuinto on ollut tiessään. Hetken pyörittelin kirjaa käsissäni ja hyllyssä, kunnes sitten tartuin siihen – ja onneksi tartuin.


Lasissa on tyttö tempaa heti mukaansa kiintoisalla kerronnallaan. Kirja kertoo 90-luvun nuoresta 15-vuotiaasta tytöstä. Se taltioi upeasti ajankuvaa lamasta ja sen seurauksista. Tytön isä on välillä päiviäkin pois ryyppyreissuillaan, sairas työtön alkoholisti. Äiti taas on koko ajan töissä tai muuten vain etäinen ja saavuttamattomissa. 10-vuotias pikkusisko laskee alleen. Paras kaverikin vaikuttaa välinpitämättömältä ja kaveeraa vain uuden poikaystävänsä kanssa. Äiti lähtee. Pois. Kokonaan. Isä ryyppää, eikä siinä ole mitään ihmeellistä että hän makaa keittiössä alasti sikiöasennossa. Tyttö ja pikkusisko joutuvat huolehtimaan itse itsestään.

Olen pohtinut putoamisen ja hukkumisen välistä aikaa, vapaan pudotuksen kestoa, veden iskun voimakkuutta ja tunnetta, kun vesi viimein tulvii keuhkoihin. Olen yrittänyt kuvitella, milllaista on täyttyä kokonaan vedellä, kun jo muutama pisarakin sattuu.

Kirja pitää sisällään yhden päivän tytön elämää. Se on rakennettu hienosti, siinä ei ole mitään likaa eikä toisaalta liian vähääkään. Tarina kantaa koko kirjan ajan ja jää mieleen pyörimään kun kirjan sulkee. Dialogi on toimivaa ja aikaansa sopivaa. Ihmiskuvaus on napakkaa ja viiltävää. Aikuisten turhautuneisuus, nuorten ryyppääminen ja ajatuksien hukuttaminen on realistista kuvausta.

Kyseessä on aikuisille suunnattu kirja, mutta pakko sanoa, että nuoreksi päähenkilöksi tyttö oli oikein siedettävä. Tuntuu, että usein joudun repimään nuortenkirjojen päähenkilöiden kanssa hiuksia päästäni. Silti kirjasta välittyy kasvukivut ja ne ajatukset joita kaiken tämän keskellä olevalla tytöllä varmasti on. Ei liene ihmekään, että tyttö on masentunut. Hän kaipaa muutosta. Vaikuttaa siltä, että se saattaisi olla saatavilla. Lehdessä lupaillaan, että masennukseen saa apua – vaan koululääkäri ei tunnu tytön ongelmaa kuitenkaan ymmärtävän. Kotona olisi kyllä ne isän siniset pillerit...

Yritin jopa ajatella tulevaisuutta - todella yritin ajatella sitä. Mutta kaikki ajatukset veivät taaksepäin, niin kuin tulevaisuutta ei olisi. On vain pysähtynyt aika ja taakse jääneitä tapahtumia, joista ei saa enää kiinni.
Tarina on surullinen, mutta hieno ja uskottava. Pääsin päähenkilöön sisälle todella hyvin. Elämä ei aina ole helppoa. Tanja Kaarlelalle kiitos hienosta kirjasta. 

Kaisa V pohti blogissaan Kirja hyllyssä kirjan kantta  ja voin vain todeta että olen samaa mieltä Kaisan kanssa, kansi on jokseenkin hämäävä. En olisi kannen perusteella uskonut mitä kirja pitää sisällään.

Helmet-lukuhaasteekin on jäänyt vähän taka-alalle lukemisen ollessa niin harvaa. Kirjaan Lasissa on tyttö kohtaan 19. Yhdenpäivänromaani ja merkkailen myöhemmin ylös muitakin luettuja.

Lukutoukan kulttuuriblogin Krista piti kirjasta kovasti. Krista menehtyi sairaskohtaukseen maanantaina, samoihin aikoihin kun itse aloin tätä lukemaan. Krista postauksellaan sai minut kiinnostumaan kirjasta, joten tahdon omistaa tämän postauksen Kristan muistolle. ♥ Oli ihana tavata Helsingin kirjamessuilla, en olisi uskonut että se jää viimeiseksi ja ainoaksi kerraksi.

Reuna 2017
179s.
arvontavoitto

perjantai 31. maaliskuuta 2017

Marilyn, Marilyn

Tarinoita ikonista ja ihmisestä

Kun Marilyn, Marilyn on kädessä, huomio kiinnittyy heti kirjan yltiöpinkkiin väriin. Kun sitä katsoo oikeassa valossa ja liikuttelee, huomaa sen olevan hauskasti kimaltelevaa, heijastavaa materiaalia. Ulkoasu siis sopinee kirjan sisältöön. 

Marilyn Monroe ei juuri esittelyjä kaipaa, nimen (ja naaman ja vartalon) varmasti tietää jokainen. Ja jokaisessa meissä kyseinen nimi varmasti herättää jotain ajatuksia. 
Tällainen kirja kaipaa kuvausreksvisiitakseen jotain kaunista esinettä, vaikka hajuvesipullon, koruja ja meikkejä. Se käy hetken mielessä, kunnes tajuan ettei mulla ole mitään noista enää.

"Kuka ja millainen hän oli? Maailman paras näyttelijä? Seksijumalatar? Syvästi surullinen nainen? Rietas huumeidenkäyttäjä? Pupu? Kuvajainen? Kuollut? Elossa?" Ote takakannesta. Siinä kiteytyy jo paljon, siinä osa niistä mielikuvista, joita Marilyn Monroe meissä herättää. 

Salla Simukka ja Marika Riikonen ovat toimittaneet kertomuskokoelman, joka pitää sisällään kahdentoista kirjoittajan fiktiiviset kertomukset historian tunnetuimmasta blondista. Kertomuksissa vieraillaan Marilynin elämässä monella tapaa, hänen nuoruudessaan tai sitten ihan täällä kotisuomessa, jossa Marilyn nousee jollain tapaa kertomuksissa esiin. 


Kirjoittajina toimivat Peter Franzén, Päihi Haanpää, Jari Järvelä, Riina Katajavuori, Milja Kaunisto, Tommi Kinnunen, Siri Kolu, Taija Tuominen, Marika Riikonen, Salla Simukka, Antti Tuomainen ja Saara Turunen.

Kertomuskokoelmassa on mukana myös pieniä infolaatikoita, aina kertomuksien välissä yksi. Kansien välissä on myös Riikosen ja Simukan esipuhe, pienet esittelyt novelleissa mainituista todellisista henkilöistä, mukana mm. Albert Einstein, sekä kirjan lopussa pienet tekstit kaikista mukana olevista kirjoittajista ja heidän suhteestaan Marilyniin.

Infolaatikoista poiminen ylös ja käyttöön drinkkivinkit.


Kertomuksissa ensimmäiseksi ääneen pääsee Salla Simukka novellillaan Drag Queen. Novellin nimestä voinee vähän jo päätellä, mistä tämä kertoo.

"Kaikki ovat hyviä jossain. Minä olen hyvä esittämään Marilynia. Olen tehnyt siitä työni. Saan elantoni sillä, että olen mahdollisimman uskottavasti ja tunnistettavasti Marilyn."

Novellin päähenkilö kertoo tärkeimmät rakennuspalikat, joiden avulla hän muodostaa itsestään Marilynin. Hän aloittaa äänestä, sillä harva osaa imitoida ääntä. Kuvaus äänen imitoimisesta tuntuu uskottavalta, sillä se ei todellakaan ole ihan helppoa. Varsinkaan Marilynin ollessa kyseessä.

"Äänen täytyy kuulostaa siltä kuin jokainen lausumani sana olisi houkutteleva lupaus jostain salaisesta ja sensuellista. Vaikka puhuisin vain tiskirätistä tai kuralätäköistä tai pieruista."

Novellin hahmo koittaa päästä Marilynin sisään, olla jatkuvasti hieman ihmeissään, kuin kaikki olisi uutta, mutta samalla on kuitenkin kokenut kaiken. Hän kertoo että Marilynin nimiin on kirjattu lukuisia tunnettuja sitaatteja, jotka voivat olla muunneltuja, oikeita tai keksittyä. Sen lukiessa mietin heti, että se lienee totta. Varmasti emme voi siis tietää.

 
Yksi niistä lukuisista lainauksista.


Muuntautumisleikissä iso osa on myös meikki, kauneuspilkku ja hiukset, jotka kuitenkin ovat toissijaisia, kunhan hahmo on muuten hallussa. Vartalosta on vaikea saada sitä Marilynin ihailtua tiimalasia. Esiintyjä pohtii omaa identtiteettiään ja kuinka suuri osa Marilynin esittämisestä on tullut osaksi hänen omaa identtiteettiään. Häntä rakastetaan vain Marilynina ja hänen on mentävä Marilynin nahkoihin joka päivä, sillä muuten Marilynia ei olisi. Drag Queen on kelpo aloitus kokoelmalle.

Toinen kertomus on Jari Järvelän Kaninkäpälä. Siinä olemme Suomessa ja seuraamme blondia pupua, joka on Marilyniksi nimetty. Tarinassa on pientä jänskätystä, miten pupun käy. Loppu on mukavan onnellinen, ei liian siirappinen vaan sellainen sopiva. Tämä on novelleista se, jonka todennäköisesti luen ensimmäisenä uudestaan.

Kolmas novelli on Saara Turusen Minä ja se toinen. Sen tausta on suhteellisen mielenkiintoinen, se on kirjoitettu Marilynin näkökannasta, mutta mukana on itse kirjoittajakin - jota pyydetään kirjoittamaan jotain Marilynista. Marilynilla oli samanlainen uimapuku, kuin kirjoittajan isoäidillä, mutta mitään muuta kiinnostavaa ei oikein kirjoittaja Marilynista saa mieleensä. Novellissa Marilyn seuraa kirjoittajaa ja samalla kertoo omaa elämäntarinaansa aika lapsenomaiseen tyyliin. Marilyn vaikuttaa hieman yksinkertaiselta sanoineen ja ajatuksineen, juuri ehkä nimenomaan lapsenomaiselta ja pintapuoliselta. Ehkä juuri sellaiselta, kuin mitä Marilynista tiedämme.

"Ja kun ottaa huomioon, että minusta tuli kuitenkin se kuva, jonka löytää jokaisesta matkamuistomyymälästä, postikortista ja magneetista uimapuku ylläni, niin siinä valossa, olisihan mieheni vooinut rakastaa minua enemmän, tuoda muutakin kuin sunnuntaisin limaiseb kalan, joka minun oli määrä valmistaa, vaikka en voinut ajatella mitään muuta kuin sen kalan perhettä, joka asui merenpohjassa ja itki nyt kadonnutta isäänsä, tuota viiksekästä rauskua, joka haukkoi henkeään keittiömme pöydällä."

Saara Turunen on hyvin saanut novelliinsa ikuistettua Marilynista kirjoittamisen vaikeuden, sillä hän  kirjoittaa näin: 

..."Ja kaikkea tätä tutkii se sama nainen, josta jo aiemmin oli puhetta. Hän yrittää ottaa minut kiinni, vangita lasipurkkiin ja tarkastella rauhassa, mutta minä lipsun hänen sormiensa välistä kuin saippua, minä olen kuvajainen vedessä ja kangastus aavikon hiekassa, olen aave, jota on vaikea hallita.Olen sardiinimysteerio ja kalapuikkopaketti, olen vedenneito ja avaruusraketti. Olen pepsitölkki ja rantapallo, olen kukkuluruu ja  maatuva kallo."

Se kuvastanee millainen hahmo ja ihminen Marilyn oli, kuinka vaikea hänen persoonastaan oli saada kiinni, ottaa koppi ja todella tietää mitä hän tuntee tai kokee. Millainen ihminen hän oikeasti oli. Saara Turunen on selkeästi kirjoittaesaan tutkinut paljon Marilynia, hänen taustojaan sekä kuolemaansa ja tuleekin sellainen olo, että hänen kuvansa Marilynista on tämän prosessin myötä hieman muuttunut ja kiinnostus kasvanut.

Neljäs novelli, Peter Franzénin Nana-Jeane johdattaa lukijansa Hollywoodiin, vuonna 1999 hotelli Rooseveltiin, jossa hotellityöntekijä kohtaa erikoisen naisen toimittaessaan samppanjatilausta.

Viidennessä novellissa, Päivi Haanpään Smart girl, ollaan taas Suomessa, vaihtuvissa osoitteissa ja paikoissa. Montaa tilannetta ja keskustelua Marilyn taas omalla tavallaan seuraa.

Tommi Kinnusen Jatsityttö on mielenkiintoinen paketti, jossa sukelletaan Marilynin sairaan äidin mietteisiin, kun hän yrittää muistella tytärtään.

Yllättävin kertomus on Milja Kauniston Juhlat, jossa ääneen pääsee Peter Lawford, Yhdysvaltalainen näyttelijä, mies joka kutsui Marilynin illalliselle luokseen Marilynin kuoliniltana. Novelli kuvaa Peterin näkökulmasta iltaa, jona Marilyn kuoli, juhlat Palisades Beach Roadilla, jonne Peter olisi halunnut myös Marilynin. Puhelun aikana Marilyn nappailee "sinilintuja", barbituraatteja, on sekava ja lopulta hiljenee langan päässä. Marilynin ja Peterin kuvitteellista keskustelua oli hauska seurata ja aika pian tajusi, mitä iltaa tämä novelli kuvaakaan.

Marika Riikosen Kimaltava nainen rannalla tutustuttaa meidät suomalaiseen mökkeilijä-Mattiin. Antti Tuomaisen novellissa Mustavalkoista ollaan myös Suomessa ja oikein jännittävässä tilanteessa. Taija Tuomisen kertomus Olen aina halunnut ajaa avoautolla läpi Amerikan palaa ajassa taaksepäin ja pääsemme osaksi kertomusta jossa vilisee monien muusikoiden nimiä. Riina Katajavuoren Tästä se lähtee on osuva kuvaus nuoren tytön kasvukipuilusta ja ulkonäköpaineista. Siri Kolun Alas, alemmas on mielenkiintoinen ja sopiva lopetus kokoelmalle.

Kokonaisuutena tasainen, hyvä lukukokemus. Kaikissa novelleissa oli jotain hyvää ja voinkin hyvillä mielin suositella tätä lukemiseksi Marilynin faneille, mutta myös muille.

Kuittaan tällä pitkästä aikaa lisäystä novellihaasteeseen, 12 novellia.

Tammi 2017
193s.
arvostelukappale

perjantai 3. maaliskuuta 2017

Tiian helmikuu

Vuosi alkoi tammikuussa kirjojen osalta sutjakkaasti, mutta helmikuussa ei jatkunut samaan tahtiin. Eikä se sinällään haittaa, elämässä on ollut paljon muuta. Ihana Bertta-kissa lähti luotamme muihin maisemiin kuun alussa ja se pisti lukemisen paussille. Paljon muuta on sitten tullut kuitenkin puuhattua. Saimme vihdoin rämät sohvamme heivattua pois ja tilalle uudet ihanat nojatuolit. Olen puuhastellut pieniä askarteluja, ostanut uusia viherkasveja ja jopa saanut suurimman osan pidettyä hengissä (yksi koki karmean kohtalon), maalasin myös yhden tuolin. Oikeastaan koko sisustus on mennyt uusiksi tässä hötäkässä.
Etualalla valkoisessa ruukussa oleva mikälie-heinä tapettu. Ylärivillä aloe on sinnitellyt kohta vuoden ja kolminkertaistanut(ellei nelinkertaistanut) kokonsa. Mehikasvi on uusi, kaktus on kohta jo 9-vuotias (kuoleman partaalla tuon "pallon" takia. Anopinhammas porskuttaa eteenpäin ja on kasvanut korkeutta. Muorinkukkakin on ollut taloudessa jo vuoden päivät - still alive! 

Siitä tulikin mieleeni, havahduin tässä pohtimaan lukuintoa tai lähinnä sen puutetta. En oikeastaan koe sitä huonona asialla, sillä kaikelle on aikansa. Elämänmuutokset saavat usein mut jotenkin kovin levottomiksi ja olon sellaiseksi, että käyn ihan kierroksilla. Bertan poismeno oli sellainen asia, mutta ei ehkä yksinään se - sillä positiivisetkin asiat saavat usein mut levottomaksi jos ne vievät tarpeeksi liikaa tilaa ajatuksissa ja tekemisessä - niinkuin nyt tämä sisustuksen iso muutos.
Kirjahyllykin muuttui sisustuselementiksi.

Helmikuussa luin heti kuun vaihtuessa kaksi kirjaa tammikuulta loppuun, sitten tuli pieni tauko lukemisissa, vaan jotain kaipasin silti ja luin Sara Shepardin Sydämetön -kirjan joka on Valehtelevat viettelijät-sarjan seitsemäs osa. Ehkä lukublokista johtuen tuntuu että leipäännyin sarjaan nyt viimeisen kerran. En oikeastaan tiedä, miksi olen lukenut näitä edes näin pitkälle, ehkä siksi kun ovat mukavia ja passeleita välipalakirjoja - nyt vain tuntuu että seitsemän kirjaa riitti. Ystänpäivän lukumaratonilla luin Aleksi Delikouraksen (sori jos kirjoitan väärin..................)Nörtti: New Game -nuortenkirjan.

Tididii, koska olemme ennalta-arvattavia, kirjaostolakko petti tässäkin kuussa kun postiluukusta tipahti Suomalaisen kirjakaupan etukuponki viime vuoden ostoksien pohjalta. Mukaan tarttui ainakin Helen Fieldingin uusin Bridget Jones - Vauvapäiväkirja. Luin sen ja pidin.

Kokonaissaldoksi nousee siis lopulta viisi kirjaa. Ei kuulosta edes kovin pieneltä määrältä loppujen lopuksi, kaksi keskeneräistä, kaksi oli nuortenkirjoja ja yksi hömppä. Näiden viiden kirjan yhteiseksi sivusaldoksi tulee 1174 sivua ja olen tyytyväinen.

Viidestä kirjasta yksi oli kotimainen, loput neljä ulkomaisia. Kolme miesten ja kaksi naisten kirjoittamaa.

En ole blogannut yhdestäkään helmikuun luetusta kirjasta ja tammikuultakin on bloggaamattomia kirjoja. Niiden ainakin annan jäädä bloggaamatta, todennäköisesti myös helmikuun kirjat. Blogi ei kuitenkaan tule tiensä päähän, maaliskuussa postauksia toivottavasti tulee sitä mukaa, kunhan jotain saan luetuksi.

Mukavaa on ollut huomata, että olette pysyneet matkassa hiljaiselosta huolimatta ja uusia lukijoitakin (ainakin yksi!).

maanantai 27. helmikuuta 2017

Jouni Ranta, Marko Erola: Vilpitön mieli

Pienen tauon jälkeen kynnys blogata on hieman korkealla, mutta siihenhän ei auta kuin kirjoittaminen...

"Suomalaiskodit ovat täynnä väärennöksiä. Niitä on niin paljon, että pahaa tekee." – Jouni Ranta

Siinä lainaus heti Vilpittömän mielen takakannesta. Tämä on paljastuskirja, nyt avataan mahdollisuus tietoon Suomen taidemaailmasta ja väärennöksistä. Kiehtova aihe ja kirja herätti heti katalogissa jo kiinnostuksen. Jouni Ranta, entinen taidekauppias myi satoja väärennettyjä tauluja, esimerkkeinä
Schjerfbeck, Gallen-Kallela. Siitä kertoo tämä kirja (alaotsikkona on Miten myin Suomen täyteen väärennettyä taidetta) - ja miten kertookaan!

Hesarille Ranta kertoo jättäneensä parhaat ja karmeimmat tarinat kirjasta pois ja pelkää ettei näitäkään uskota. Emmekä ihmettele sitä pelkoa, sillä kovin uskomattomilta, mutta silti todentuntuisilta nämä jutut tuntuvat. Osansa jutusta saavat taidekaupan johtavat myyjät ja asiantuntijat - sitä asiantuntemusta ei välttämättä olekaan ihan niin paljoa kuin luulisi ja lepsuilu on johtanut siihen,että koko maa on täynnä väärennettyä taidetta. Ranta kertoo myyneensä tauluja eteenpäin kauppiaille, jotka myös ovat myyneet niitä aitoina. Ranta toteaa, että väärentäminen on ollut "maan tapa" jo 80-luvulta.

Kirja on nyt ajankohtainenkin sillä taideväärentäjä Veli Seppä sai tuomiokseen vuoden ja 11 kuukautta ehdollista. Veli Seppä tunnusti väärentäneensä 104 taulua. Juttu on tänä vuonna varmasti muutenkin esillä, sillä oikeudenkäyntejä on tulossa lisää tänä vuonna ja syytettyjen penkillä on ilmeisen nimekkäitä taidemaailman ihmisiä.

Vilpitön mieli on Jouni Rannan tarina, muistelma - myös ajoista ennen väärentämistä. Mielenkiintoista on heti alkuun seurata jopa hänen lapsuuttaan ja kirja kyllä kiskaisi mukaansa - se on taidokkaasti kirjoitettu sillä mielenkiinto pysyy yllä koko kirjan ajan. Kuvaus luo ajankuvaa nousukaudesta lamaan ja nykypäivään asti.

Kirjan lopussa on kattava luettelo eri taiteilijoista ja teoksista, joita Ranta on ainakin myynyt väärennettyinä, joka antaa hyvin kuvaa siitä kuinka vilpittömin mielin taiteen ostajat myyjät ovat käyttäytyneet.

Marko Erola on vapaa toimittaja.

Tammi 2017
182s.
arvostelukappale

Sijoitimme kumpikin tämän Helmet-lukuhaasteen kohtaan 9. Toisen taideteoksen inspiroima kirja, sillä ilman näitä väärennettyjä taideteoksia ei olisi luultavasti tätä kirjaakaan.

tiistai 14. helmikuuta 2017

Ystävänpäivän lukumaraton (päivittyvä)

Ehdin tammikuun puolella lupautumaan mukaan tähän lukumaratoniin ja kun koko helmikuun lukeminen on tökkinyt, päätin sitten viime hetkellä alkaa maratoonaamaan, vaikka mietin jo jätänkö kuitenkin väliin. Ystävänpäivän lukumaratonia emännöi Tuntematon lukija. Maratonin aloitin 14.2.2017 klo 22:15, joten aikaa lukea on 15.2. klo 22:15 asti.


22:15
Ihan alkuun luin Aleksi Delikouraksen kirjaa Nörtti: New Game 90 sivua. Olen kuullut kehuja sarjasta ja tartuin nyt ensimmäiseen osaan. Ihan mukavaa ja nopealukuista. Paljon on somemaailma muuttunut muutamissa vuosissa, sillä tässä keskiössä on IRC-galleria. Wou.

23:30
Pientä taukoa lukemisesta ja kohta jatkan vielä hetken ennen kuin painun nukkumaan. Vielä näin yötä myöden, hyvää ystävänpäivää kaikille blogimme parissa viihtyville!

23:45-0.30
Jatkoin Nörtin lukemista. Luin 72 sivua. Kirja on ollut tähän asti pitkälti sellainen kuin odotinkin. Ihan jees välipalakirja. Nyt lähden nukkumaan ja jatkan maratonin parissa huomenna.

Tähän mennessä sivuja: 152

0.30-10.30
Nukahtamiseen meni odotettua pidempi aika ja kello oli jo lähempänä kahta kun nukahdin. Ajattelin että sen takia sängynpohjalla meneekin tarkoitettua myöhempään. Heräsin kuitenkin 8:15 Tommin herätykseen, nukahdin onneksi kuitenkin nopeasti. Näin unta miten suljetussa tilassa kärvistelin makkaraa ja pekonia, laukaisin palohälytyksen ja sitten vähän söinkin sitä makkaraseosta. Unessa Tommi oli ilmoittanut viestillä, että on kova nälkä, tulee kohta kotiin, voisinko paistaa makkaraa. Heräsin kello 9:05 voimakkaaseen makkaran käryyn - siis oikeaan sellaiseen. Kävin laittamassa liesituulettimen päälle ja koitin vielä tunnin nukkua. Ei tullut uni ja nousinkin kymmeneltä ylös. Söin pienen aamupalan ja kohta jatkan maratonia...

10.30-11.20
Nörtti loppuun, 54 sivua. Muistin kerrankin kuvailla hyvässä valaistuksessa, eli otin maratonkirjoista ja vähän muistakin jutuista kuvia.

12.20 
Aloitin Arto Paasilinnan Jäniksen vuoden ja luin ensimmäiset 49 sivua. Tähän mennessä ainakin hauska ja mukaansa tempaava. Luulen että viihdyn Jäniksen ja Vatasen parissa tämän parisensataa sivua helposti. Aloitin myös A.A.Milnen Nalle Puh rakentaa talon -kirjaa ja luin alkuun kaksi kertomusta, 41 sivua.

Tähän mennessä sivuja: 296


Lisää odottavia kirjoja...
12.20-14.20
Luovaa koneella pyörähtämistä, syömistä, Tommi tuli kotiin ja koitimme käydä kierrätyskeskuksessa, mutta odottelimme bussia turhaan - joku toinen päivä sitten. Nyt voisin taas jatkaa lukemista.

15.50
Nalle Puhia kaksi kertomusta eteenpäin, 32 sivua. Jäniksen vuotta 49 sivua eteenpäin. Lukeminen on tuntunut helpolta, eikä ole juuri takkuillut - joten lukumaratonista on selkeästi ollut hyötyä! 

Tähän mennessä sivuja: 377

22:15
En jaksanut enää loppupäivänä lukea, sillä puuhastelin kaikennäköistä muunmuassa siivosin Tommin vaatekaapin. Vaikka luettu määrä olisi voinut olla suurempikin, olen iloinen tuosta 377 sivusta, sillä helmikuussa en juurikaan tosiaan ole lukenut, niin siihen nähden sujui hyvin. 



keskiviikko 8. helmikuuta 2017

Helmikuun hiljaisuus ja Kirjavat Kissat -lukuhaasteen koonti

Blogi viettää helmikuun pientä hiljaiseloa, muutama postaus on tuloillaan jossain vaiheessa, mutta julkaisutahti lienee harvempi. Bertta-kissamme päivät päättyivät maanantaina 6.2. ja siksi ei tällä hetkellä ole kiinnostusta juuri mihinkään kirjoittamiseen eikä lukeminenkaan oikein luista, joten helmikuussa tuskin kovin montaa kirjaa tulee edes luettua. 

Osallistuimme elokuussa alkaneeseen Katvealue-blogin Kirjavat Kissat -lukuuhaasteeseen jossa on tarkoituksena lukea kirjoja joissa on kissa tärkeässä roolissa. Tärkeimpänä osuutena haasteessa oli jollain tapaa tehdä lahjoitus eläinsuojelulle lukemiensa kirjojen määrän mukaan.

Saimme luetuksi kohtalaisen määrän kissa-aiheisia kirjoja, ja jopa postattuakin niistä. Alla on listattuna kaikki kirjat joissa kissoja seikkailee suuressa roolissa ja jotka luimme ja postasimme aikavälillä 8.8.2016-8.2.2017:

Mihail Bulgakov: Saatana saapuu Moskovaan
James Bowen: Bobin joulu
Riikka Hedman: Sämpy
James Bowen: Katukatti Bob & Bobin maailma
William S. Burroughs: Kissa sisälläni
Sven Nordqvist: Viirun ja Pesosen joulupuuhat
Gösta Knutsson: Pekka Töpöhäntä -kirjoja

Pari kirjaa jäi blogin puolella esittelemättä, mutta kymmenen euron lahjoitus lähti joulun alla phesyn lahjoitustilille.

perjantai 3. helmikuuta 2017

TAMMIKUUN KIRJAOSTOKSET

Vuoden alusta meillä alkoi kirjaostolakko, joka sinällään on pitänyt ihan hyvin - mitä nyt yhtä pientä poikkeusta lukuunottamatta. Kävimme kirppiksellä ja tarkoitus oli vain kierrellä ja katsoa kaikkea muuta, harvoin edes löydetään kirppikseltä kirjoja, vaikka varta vasten niitä etsittäisiin. Kuitenkin kirppiksen hyllyissä oli niin paljon kiinnostavia kirjoja, että oli pakko taipua. Sovittiin että ostolakko jatkuu, mutta ne muutamat kerrat vuodessa kun kirppiksellä käydään, voidaan ostaa kirjoja, sillä olisihan se harmittavaa jättää pitkään haluttu hyväkuntoinen kirja pöytään, kun hintana on 50 senttiä. Uusia kirjoja ei kuitenkaan osteta, eli lakko jatkuu hieman eri pelisäännöillä. Onneksi me ei kuitenkaan käydä kirppiksillä kovin usein, joten houkutuksiakaan ei ole pahemmin.

Törmäsin facebookissa Osta kirja -haasteeseen, jonka kyllä joudumme jättämään väliin. Voin kyllä puhua kirjoista ja lukea niitä ääneen, mutta ostaa en.

Näitä ostospostauksia ei nyt tänä vuonna tule kovin montaa (ei ole millään tavalla mahdollista), joten nauttikaa harvinaisesta herkusta.
kirjaostokset
Sinivihreässä pinossa Siilin eleganssi on ollut hankintalistalla jo jonkin aikaa. Olen aiemminkin bongannut sen kirppiksellä, mutta oli huonossa kunnossa.
Beatnikit tarttui mukaan pöydästä josta napattiin useampi teos mukaan.
Murakamin kirja ehkä sen takia, ettei olla luettu Murakamia ja tää on niin lyhyt.
Nalle Puh nyt ihan vaan sen takia että eka osa on hyllyssä ja olihan tämä nyt pakko saada.
Pussikaljaromaania koitin äänikirjana, muttei oikein napannut. Ehkä fyysisenä kirjana paremmin?
Joanne Harris lähinnä sen takia, että olen lukenut hänen kirjansa Pieni suklaapuoti joitakin vuosia sitten ja pidin siitä.
Leijat Helsingin yllä taas oli oikein mukava löytö, sillä on ollut lukulistalla jo aikansa.































Oranssissa pinossa kaksi alinta ei kiinnostanut Tommia yhtään, mutta sen verran oli jo kantamuksia että tulihan nekin otettua. Neljä ylintä Sammakon kirjaa kaikki samasta pöydästä ja John Fante ainakin erityisen mieluinen löytö, sillä Tommi onkin jo pitkään kaivannut jotain John Fanten kirjaa luettavaksi.

Mulla on sellainen tunne, että pitäisi alkaa panostaa näihin blogin kuviin enemmän. Oon oikeestaan tosi huono kuvaamaan mitään, osaan kyllä ottaa ihan hyviä kuvia jos niikseen sattuu. En kuitenkaan silleen oma-aloitteisesti ala kuvaamaan oikeastaan mitään. En ikinä muista aamupäivisin räpsiä kuvia, kun olisi luonnonvaloa. Sitten tuskastelen huonon valaistuksen kanssa, kun en saa hyviä kuvia. Tämä on pääasiassa talven ongelma, mutta ehkä tämäkin helpottaisi kunhan saisin aikaiseksi katsoa uusia valaisimia. Valon tulisi kuulemma tulla monesta eri suunnasta ja korkeudelta. Meillä kun on siinä varmaan parantamisen varaa. Olohuoneen katossa on kruunu, joka on säädettävällä valaistuksella aina täysillä, vaikka lamppuja on kolme. Jossain vaiheessa kyllä jalkalamppu siirtyy makkarista olkkariin. Toisaalta pidän siitä sielläkin, enkä kyllä raaskisi ostaa toista jalkalamppua. Seinävalaisimetkin voisi ottaa käyttöön. Nyt ajautui vähän väärille urille tämä postaus, mutta se vielä että meiän eteinen on tosi, siis tosi pimeä. Mitähän sinne keksisi?

torstai 2. helmikuuta 2017

Tiian tammikuu

Tammikuu eteni lukemisien kohdalta sutjakkaasti ja näin vuoden alussa on mukava aloittaa traditio kuukausittaisesta koosteesta. Luin tammikuussa 18 kirjaa (4220 sivua). Kaksi kirjaa luin 31.1.-1.2. yöllä puolen yön jälkeen loppuun, joten niitä en laske mukaan. 😃 Suurin osa luetuista kirjoista nappasi goodreadsiin neljä tähteä, joten luetut olivat heti vuoden alkuun tasokkaita.

Tammikuun parhaiksi lukukokemuksiksi osoittautuivat:
Pekka Hiltusen Onni, Helmi Kekkosen Vieraat, Minna Rytisalon Lempi, Anja Kaurasen Syysprinssi, Caitlin Moranin Näin minusta tuli tyttö, Viimeiset villitykset, Emma Puikkosen Eurooppalaiset unet, Jouni Rannan ja Marko Erolan Vilpitön mieli.


En olisi etukäteen uskonut nimeäväni kuukauden parhaiksi lukukokemuksiksi kahdeksaa kirjaa, mutta se vain kuvaa sitä kuinka hyviä kirjoja olen tänä vuonna ehtinyt jo lukemaan.

Tein joulukuussa päätöksen blogata kaikki lukemani kirjat, mutta en halua blogata kirjoista joista Tommi on jo ehtinyt kirjoittamaan. Mainitsen siis tässä, että luin Emma Puikkosen Eurooppalaiset unet ja pidin siitä todella, ansaitsi Finlandia-ehdokuutensa. Lisäksi Tommin jo bloggaamista kirjoista luin myös Lauren Beukesin Zoo Cityn, johon Tommi rakastui. Itse en pitänyt kirjasta aivan yhtä paljon, mutta se yllätti älykkyydellään ja loppua kohti kuitenkin pidin. Alkuun en ihan päässyt kirjan matkaan, mutta viimeiset 150 sivua luin kerralla.

Muutamat kirjat on vielä tammikuun luettavista bloggaamatta, mm.
Jouni Ranta, Marko Erola: Vilpitön mieli
Johanna Sinisalo: Enkelten verta
Anja Kauranen: Ihon aika

Toinen päätös oli lukea näin Suomen juhlavuonna mahdollisimman paljon kotimaista kirjallisuutta ja tammikuussa se toteutui. Luetuista 18:sta kirjasta peräti 12 kirjaa oli kotimaisia! Hämmentävää, mutta mukavaa oli myös naisten suuri osuus luetuista. En ikinä juurikaan kirjoja valitessani mieti kirjailijan sukupuolta, vaan kirjat yleensä valikoituvat aihepiirinsä ja sisältönsä takia ja valinnat yleensä kallistuvat suht-miesvoittoiseen puoleen. Tammikuussa 12 kirjaa oli naisten kirjoittamia, yksi salanimellä kirjoitettu (sukupuoli ei tiedossa) ja miesten kirjoittamia 5.



Muuta kivaa faktaa:
Yksi elämäkerta, yksi lastenkirja, yksi satukirja, kolme nuortenkirjaa, yksi novellikokoelma, pari muisteloa, loput kaunoa.

Helmet-lukuhaasteeseen taisin kuitata yhtä monta kohtaa, kuin luin kirjojakin eli 18. 

Tällä hetkellä olisi useampi kirja bloggaamatta, haasteet tekemättä, kommentit vastaamatta, muutamat muut blogijutut hoitamatta, mutta pyrin tässä helmikuun alkupäivinä taas pyöräyttämään blogin käyntiin. Tällä hetkellä jotenkin ylivirittynyt fiilis, en pysty lukemaankaan - joten ehkä voisin purkaa energiaa näihin blogijuttuihin, ehkä olen liian hermostunut siihenkin. Tunnen tällä hetkellä oloni kauhean stressaantuneeksi, vaikkei ole edes mitään syytä. Joku vois sanoa, et istu alas ja pysähdy, mutta enhän mä muuta teekään.

tiistai 31. tammikuuta 2017

Kirjabloggaajien klassikkohaaste vol 4: Mihail Bulgakov: Saatana saapuu Moskovaan/Grimmin satuaarteita

Kirjabloggaajien klassikkohaaste on tullut neljännen kerran päätökseensä. Kyseessä on puolen vuoden välein järjestettävästä haasteesta, johon kukin mukaan ilmoittautunut bloggaaja lukee klassikon ja kirjoittaa siitä ja kaikki julkaisevat postauksensa samana päivänä. Tällä kertaa päivä on tämä: 31.1.2017. Tällä kertaa klassikkohaastetta emännöi Yöpöydän kirjat -blogin Niina T. Seuraavan 31.7.2017 järjestettävän haasteen isännöi Tekstiluola -blogin Tuomas. Alunperin Tiia ilmoittautui mukaan Richard Adamsin kirjalla Ruohometsän kansa, mutta kuten totuttua, suunnitelmat usein muuttuvat joten... Alla kummankin meistä ns. oma postauksemme valitsemistamme kirjoista.

Ensin ääneen pääsee Tommi:

Puntaroin useiden eri vaihtoehtojen välillä, mutta lopulta päädyin lukemaan kirjabloggareiden klassikkohaasteeseen tämän venäläisen kirjallisuuden klassikon. Itse asiassa luin kirjan jo syksyllä, mutta en saanut silloin aikaiseksi kirjoittaa bloggausta valmiiksi, joten tartuin näppäimistöön vasta tammikuussa.

WSOY 2007
480s.
Kirpparilöytö
 
Juoni on melko hyvin pääteltävissä jo teoksen nimestä: Saatana saapuu Moskovaan. Siitä alkaakin mitä erikoisin tapahtumien sarja, kun Saatana kätyreineen pistää tuulemaan ympäri Moskovaa. Kirjan ensimmäisessä osassa tapahtumia pääseekin seuraamaan erittäin monesta eri vinkkelistä, sillä jokaisessa 18 kappaleessa on eri päähenkilö toisen osan keskittyessä vain pariin henkilöön. Meininkiä näistä kahdeksastatoista kappaleesta ei puutu, kun päitä irtoilee, mielisairaala täyttyy uusista potilaista ja poliisi saa mitä kummallisimpia rikosilmoituksia.

Huolimatta järkyttävästä määrästä eri henkilöitä samankaltaisine venäläisine nimineen, kirjassa pysyi kokoajan hyvin kärryillä eikä henkilöt päässeet sekoittumaan. Ensimmäinen osa olikin kirjassa enemmän mieleeni, sillä tapahtumien etenemistä eri näkökulmista kuvattuna oli erittäin mielenkiintoista seurata. Toisessa osassa keskitytään enemmän ihmissuhdekiemuroihin, eikä se alkuun vakuuttanut niin paljoa kuin ensimmäinen, mutta vauhtiin päästyään jälkimmäinenkin puolisko kirjasta muuttui todella viihdyttäväksi. Hieman jännitin millainen loppuratkaisu tällaiselle kirjalle on keksitty, mutta se oli onneksi varsin onnistunut.

Vaikka kirjan juoni kuulosti mielenkiintoiselta, pelkäsin aika pahasti että kirja tulee silti tylsistyttämään minut. Onneksi päätin kuitenkin tarttua teokseen, sillä Bulgakovin kerrontatyyli ja huumori purivat allekirjoittaneeseen täydellisesti. 

Itse asiassa kirja nousi yhdeksi kaikkien aikojen suosikeistani. Omissa papereissani teoksen suuruutta korostaa vielä se, että Bulgakov oli loppuvaiheessa niin huonossa kunnossa, että joutui jättämään kirjoittamisen kesken neljä viikkoa ennen kuolemaansa, ja näin ollen hänen vaimonsa viimeisteli Bulgakovin ohjeiden mukaan viimeiset keskeneräiset kohdat. Saatana saapuu Moskovaan ei todellakaan nauti turhaan klassikkostatuksesta, sillä näin lähes 80 vuotta kirjan kirjoittamisen jälkeenkin, on teksti erittäin osuvaa.

Bulgakovin mestariteoksesta inspiroituneena aloitinkin vähän aikaa sitten toisen venäläisen kirjallisuuden klassikon, Dostojevskin Idiootin, jonka parissa olen myös hyvin viihtynyt. Kiitos klassikkohaaste!


Nyt postausta omalta osaltaan jatkaa Tiia: 

Kuten jo alussa lukeekin, alkuun tarkoitus oli lukea Ruohometsän kansa, mutta jostain syystä kirja ei oikein kutsunut hyllystä. Pähkäilin alkuun pääni puhki vaihtoehtoja. Omasta hyllystä löytyisi useita klassikoita, mutta jätin lukemisen todella viime tinkaan ja mietin että jätänkö koko klassikkohaasteen väliin. Eräs kirja kuitenkin kutsui hyllystä, tämä.
Meni hetki, ennenkuin tajusin että tätähän voi soveltaa klassikkohaasteeseen. Tämä kirja, johon on koostettu Grimmin parhaita ja suosituimpia satuja, tuskin itsessään on klassikko - mutta sen sisältö todella on. Vai miltä kuulostaa Tuhkimo, Peukaloinen, Lumikki, Punahilkka, Hannu ja Kerttu? Ne ovat luultavasti kaikki vähintään nimeltä suurimmalle osalle tuttuja. Monille ne ovat varmasti tutuimpia Disneyn elokuvasovituksista, niinkuin itsellenikin moni näistä.

Tartuin kirjaan ennakkoluulottomasti, sillä se houkutti. Ostimme sen alennuksesta viime vuonna, eikä hintaa jäänyt montaa euroa. Tilasimme sen netistä, joten en tiennyt sen olevan kokonaan kuvitettu. Meillä on myös toinen Grimmin veljesten Jacobin ja Wilhemin kirja, jossa toki jokaisessa sadussa taisi olla yksi kuva, mutta en osannut odottaa että tässä on kirjan jokainen sivu kuvitettu. Mietin hetken, viitsinkö mennä tässä haasteessa siitä mistä aita on matalin, ja lukea siihen kuvakirjan. Sitten päätin, no miksi ei. Luen kuvitettuja kirjoja, mutta en yleensä kuitenkaan kuvakirjoja (poikkeuksia lähinnä Tove Janssonin Kuinkas sitten kävikään?).

Tässä kohtaa kuvakirja tuli kuitenkin tarpeeseen, sillä ihastuin siihen silminnähden. Prinsessatarinat Lumikki, Tuhkimo, prinsessa Ruusunen ovat itselleni entuudestaan tuttuja pelkästään niistä Disneyn elokuvista. Ne oli oikein mukava lukea ja nähdä tarinana. Nimenomaan nähdä, sillä katsokaa:
Svend Otto S.:n Kuvat ovat todella isoja ja kauniita. Niitä on tosiaan joka sivulla ja niiden avulla tarinan voi todella nähdä.

Monet tarinat ovat tosiaan tuttuja lapsuudesta,  Taikapöytä, kulta-aasi ja ryhmysauva on mukana yhdessä lapsuudesta tutussa satukokoelmassa, jonka nappasin vanhempien kaapista omaan hyllyyn. Saapasjalkakissan voisin vahvasti väittää lukeneeni samalla kuvituksella ala-asteen äidinkielen tunnilla. Kaikki tarinat olivat siis jollain tapaa valmiiksi tuttuja ja yllätyin miten hyvin muistin ne, kun intouduin lukemaan kirjaa. Esimerkiksi Susi ja seitsemän pientä kiliä on tuttu lapsuudesta, mutta enpä olisi arvannut että muistan sen niin hyvin. Sama Saapasjalkakissan ja Peukaloisen kohdalla. Muistan yleensä juonikuviot todella huonosti, varsinkin jos lukemisesta on aikaa. Näiden kanssa syttyi heti lamppu, mutta jotain pientä jännitystä onneksi oli ilmassa, etten ihan sanasta sanaan kuitenkaan muistanut. Ehkä nämä on tullut lapsena sitten koluttua todella hyvin tai sitten tarinat ovat painaneet ikimuistettavan jäljen aivolohkoihini.

Grimmin sadut yllättävät siinä, että miten ehdottomia ne ovat pahuuden kanssa. Paha saa aina palkkansa (ts. kuolee), eikä toisia tilaisuuksia ole. Ei mahdollisuuksia muuttua. Nykyisissä saduissa varmaan lähestulkoon poikkeuksetta paha saa pienen opetuksen ja mahdollisuuden muuttua ja sitten kaikki ovat sulassa sovussa keskenään. Ihan niin rajuja nämä Grimmin sadut eivät kuitenkaan ole, kuin alkuperäiset, joita en ole itse ikinä lukenut, olen vain kuullut niistä. Yllättävän rajuilta tuntuvat nämäkin. Jos joku pohtii näitä lapsille lukiessaan pitäisikö tekstiä sensuroida (olen kuullut että tätä tapahtuu), niin valinta on tietenkin oma. Olen itse kuunnellut näitä samoja tarinoita lapsena kasetilta äänikirjoina, enkä ole traumatisoitunut vaan muistan ne kuuntelukokemukset positiivisena. Pidin saduista lapsena todella paljon. Pidän vieläkin.

Muihin lukuhaasteisiin: 
Helmet-lukuhaasteen kohtaan 22. Kuvitettu kirja, 
Ajattomia satuja ja tarinoita -lukuhaasteeseen
Uudelleen luettua -lukuhaasteeseen

lauantai 28. tammikuuta 2017

Anja Kauranen: Syysprinssi

Anja Kaurasen (nykyinen Snellman) teos Syysprinssi nousi viime syksynä ajankohtaiseksi, sillä kirjan pohjalta tehty elokuva sai ensi-iltansa syksyllä 2016. Kaurasen Syysprinssi ilmestyi vuonna 1996 ja mielenkiintoisen siitä tekee sen omaelämäkerrallinen tausta. Se kertoo Anja Kaurasen ja Harri Sirolan (1958-2001) tulisen ja palavan rakkaustarinan. 1980-luvun alun Helsinki, punk, esikoiskirjailija Harri Sirola "syysprinssi" ja punkin papittareksi tituleerattu Anja Kauranen. Syysprinssi kertoo ajasta, jolloin Kauranen kirjoitti esikoiskirjansa Sonja O. kävi täällä, joka muuten kiikkuu TBR-listani kärjessä, eikä Syysprinssin lukeminen varsinaisesti tiputtanut sijoitusta listalla.
WSOY 1996
159s. /4h 38min
kuunneltu äänikirjana

En voisi kehua kirjavuoteni 2017 voineen alkaa yhtään paremmin. Olen lukenut(&kuunnellut) toinen toistaan parempia kirjoja, eikä matkalle ole vielä sattunut juuri huteja.

Sirolan ja Kaurasen välille syttyi 1980-luvun alulla intohimoinen suhde. Punkin hengessä he olivat mukana pitämässä Virhe-yhdistystä lehtineen.Yhdessä he kirjoittivat ja yhteisen kirjoittamisen kuvaus onkin yksi kirjan vahvuuksista. Intohimoinen ja rakkauden täyteinen suhde hiipuu Kaurasen kirjoittaessa esikoiskirjaansa ja Sirolan kadotessa välillä päiväkausiksi. Sirolan kirjoittaminen ei sujunut. Rakkaus hiipui.

14 vuotta myöhemmin he tapaavat sattumalta lentokentällä, juttelevat ja vaihtavat numeroita. Syysprinssi Sirola kärsii vakavasta depressiosta ja saa siihen sähköshokkihoitoja. Sirola ei sen tähden juuri muista hänen ja Kaurasen yhteisiä muistoja, niinpä Kauranen kävelyttää Sirolaa ympäri Helsinkiä tietyllä reitillä kertoen heidän muistoistaan ja tarinoistaan, heidän rakkaudestaan.

Kirjassa on punk-henki todella vahvasti läsnä. Ah miten kutkuttavaa. Virhe-yhdistys julistaa punkin ilosanomaa ja pyrkii selkeään pesäeroon sukupolvien välillä.

Kerronta on varmasti vedonnut moniin, sillä se saa miettimään rakkautta ja nuoruutta. Anja Snellman kuvaa rakkauttaan Sirolaa kohtaan niin hienosti, että väreilen. Elokuvaa on kehuttu, joten aion katsoa sen ehdottomasti. Traaginen ja koskettava tarina. Eikä vain rakkaudesta, vaan kirjoittamisesta, punkin aikakaudesta, mielenterveysongelmista, ahdistuksesta. Se on erotarina, sukupolviromaani, klassikko.

Okei, nyt meni taas hehkutukseksi. Olen alkanut miettimään uskottavuuttani kirjabloggaajana jo, sillä olen nyt jo hetken aikaa kehunut melkein kaikki kirjat maasta taivaisiin. Mutta minkäs teet kun olen lukenut nyt niin hyviä kirjoja. Ja lisää on tulossa...

En ole Sirolan tuotantoa itse lukenut, mutta hän oli ilmeisesti lahjakas, eikä saanut kovin paljon tunnustusta eläessään. Lopulta hän ei siis päässyt elokuvaa näkemään, sillä hän hyppäsi metron alle vuonna 2001.

Syysprinssi herätti myös orastavan kiinnostuksen Harri Sirolan tuotantoon. Jos rehellisiä ollaan, niin en pitänyt Snellmanin aneemisesta lukutyylistä. Hän siis lukee itse äänikirjan. Sen voinee laskea kirjan ainoaksi miinukseksi. Aion lukea kirjan uudelleen fyysisenä joskus. Ostan sen sitten omaan hyllyyn, nyt en voi sillä olemme kirjaostolakossa.

perjantai 27. tammikuuta 2017

Blogistanian äänestys 2016

Tuoreina kirjabloggaajina olemme nyt ensimmäistä kertaa Blogistanian äänestyksessä, jota organisoivat kotimaiset kirjabloggaajat. Äänestys on epäkaupallinen ja järjestetään vapaaehtoisvoimin. Voittajat saavat tunnustuksena kunniakirjan ja mahdollisuuksien mukaan järjestetään kukitus.

Mitään järjettömän suuria määriä emme ole kotimaisia teoksia lukeneet, mutta se ei onneksi estä äänien antamista. Annamme äänemme kahdessa kategoriassa, Kuopus ja Finlandia. Finlandiaa emännöi Lukutoukan kulttuuriblogin ihana Krista ja Kuopusta Notko, se lukeva peikko, jonka blogista on napattu hyviä lukuvinkkejä. Kategorioina on myös Globalia ja Tieto, joissa jätimme nyt äänemme käyttämättä. Finlandian pisteytykset olivat suhteellisen helppoja, kaksi parhainta olemme kumpikin lukeneet ja ne ansaitsivat sijoituksensa yksimielisesti. Kolmannen on lukenut vain Tiia, jolla oli pieniä valinnanvaikeuksia päätöksessään kahden kirjan välillä. Kuopuspisteet nimesi diktaattorina Tiia.



Kuopus


Kolme pistettä teokselle Siri Kolu: Kesän jälkeen kaikki on toisin
Kaksi pistettä Teokselle Salla Simukka: Sisarla
sekä yksi piste teokselle
Miikka Pörsti: Kaikkien juhla














Finlandia


Kolme pistettä menee teokselle Pekka Hiltunen: Onni
Kaksi pistettä teokselle Emma Puikkonen: Eurooppalaiset unet
Yksi piste teokselle Minna Rytisalo: Lempi
















keskiviikko 25. tammikuuta 2017

Minna Rytisalo: Lempi

Jos on viime vuoden aikana vähänkään enempää, kuin vain vilkaissut kirjablogeja, ei ole voinut välttyä Minna Rytisalon teokselta ja sen nostattamalta suosiolta. Todella moni olisi toivonut Lempiä Finlandia-ehdokkaaksi ja nyt kun kirjablogeissa on pukannut paljon juttuja viime vuoden suosikeista, Lempi on ollut monessa blogissa taas esillä - eikä turhaan.
Minna Rytisalo: Lempi

Kohdistin Lempiin kehuista huolimatta suuret ennakkoluuloni. Sota ja kauniiksi kehuttu kieli rokottivat kiinnostusta. Tommin ehdotuksesta kuitenkin sponttaanisti tartuin Lempiin ja annoin kirjan viedä. Enkä enää ihmettele, miksi se on niin paljon kehuja kerännyt. Mietin alkuun että miten voin edes kirjoittaa kirjasta, sillä siitä on kirjoitettu jo niin paljon hienoja postauksia. Miten voisin sitä enää paremmin kuvailla? Koska olen joulukuusta saakka pyrkinyt bloggaamaan jokaikisen lukemani tai kuuntelemani kirjan, en sallisi Lempin jäävän bloggaamatta. Ne muutamat kirjat joista Tommi on jo ehtinyt bloggaamaan, olen maininnut ne viimeisimmässä minikatsauksessa luetuiksi - en koe tarvetta blogata jo kerran blogatusta kirjasta.

Jukka Viikilän Akvarelleja Engelin kaupungista on myös kauniiksi kehuttu (myös omasta suustani) kirja, joka jätti kuitenkin kylmäksi. Olen siis onnellinen että uskaltauduin Lempin pariin näin pian.

Lempin tapahtumat sijoittuvat vuoden 1944 Lapin sodan aikoihin. Kirjan päähenkilö on nuori kauppiaantytär Lempi, joka ei kertaakaan itse pääse kirjassa ääneen, vaan hänen eloaan kuvataan kolmen muun henkilön kautta. Kaupunkilaistyttö on lyönyt hynttyyt yksiin Viljamin kanssa, he ovat menneet naimisiin ja Lempi on muuttanut pienen Pursuojan maatilalle. Ylioppilas Lempi ei ole tottunut sellaiseen elämään, jota maatila tuo tullessaan. Viljami ei kuitenkaan usko, että Lempi häntä hylkäisi.

Ensin ääneen pääsee Lempin mies Viljami, toiseksi heidän piikatyttönsä Elli ja viimeiseksi Lempin sisar, Sisko. Kirjan alussa äänessä on Viljami, joka rintamalla ollessaan saa kirjeitä Elliltä, joka kertoo Lempin häipyneen. Murtunut Viljami palaa pikkuhiljaa kotiinsa. Ei ole Lempiä, on vain lapset ja heitä hoitanut Elli. Jokaisen kolmen kertojan mielikuva Lempistä poikkeaa toisistaan aika suuresti. Viljami on rakkauden sokaisema, Elli taas ei varsinaisesti pitänyt emännästään, Siskon muistelmat taas tuntuvat realistisimmilta. Sota häljyy taustalla, mutta nimenomaan taustalla.

Lempi on esikoisteokseksi mainio ja se rakentuu upeasti. Oli hienoa heittää ennakkoluulot nurkkaan ja antaa kirjan viedä. Mukava yllätys. Koko kirjan ajan mukana seuraa jännite ja ajatukset muuttuvat aina uuden kertojan myötä. Mitään uutta sanottavaa kirjasta on vaikea keksiä, mutta se sanottakoon että tarina rakentuu hienosti parissa sadassa sivussa. Lempi on rakkaustarina, tragedia joka jää mieleen pyörimään. Alkuun kestää hetki päästä siihen sisälle, mutta kun pääsin, Lempi imaisi mukaansa ja kokonaisuus tuntuu harkitulta.

Gummerus 2016
234s.
kirjastolaina

Ei ole kirjaa turhaan kehuttu. Siksi se meneekin Helmet-lukuhaasteen kohtaan 2. Kirjablogissa kehuttu kirja.

sunnuntai 22. tammikuuta 2017

Salla Simukka: Valkea kuin lumi & Musta kuin eebenpuu

Kirjat jatkavat Salla Simukan Lumikki-trilogiaa, jonka ensimmäisestä osasta Punainen kuin veri ehdin jo kirjoittaa. Tarkoitus ei alunperin ollut kuunnella näitä heti perään, mutta kuten jo tuttua, tilanteet muuttuvat. Ensimmäisessä osassa oli sopivasti toimintaa ja sellaistahan on mukava kuunnella! Pakko myöntää, että en luultavasti olisi näitä jatko-osia enää lukenut mutta äänikirjana nämä tuntuvat toimivan paremmin.

Valkea kuin lumi, on trilogian toinen osa. Siinä Lumikki kaipaa yksinoloa ja rauhaa ja päättää lähteä Prahaan. Kuinka ollakaan hän ajautuu taas aikamoiseen soppaan. Yksin olemisen rauha jää väliin, sillä Lumikki törmää nuoreen naiseen, joka väittää olevansa Lumikin sisko. Hän kertoo nimekseen Zelenka ja että hänen ruotsalaisen isänsä nimi on Peter Anderson. Zelenka kertoo tunnistaneensa Lumikin vanhasta kuvasta.

Zelenkan "perhe" on omituinen. Hänen äitinsä on kuollut ja täysin tuntemattomat sukulaiset ovat ottaneet aikuisen tytön huomaansa ja kertoneet tälle että ovat sukua. Zelenka on asunut heidän kanssaan jo useamman vuoden ja pitää heitä pelastajinaan. Kakkososan pahis on uskonlahko, jonka takia Zelenka ja tietysti Lumikki myös ovat hengenvaarassa.
Kolmannessa osassa Musta kuin eebenpuu Lumikilla on stalkkeri, salainen ihailija. Ihailija tuntee Lumikin menneisyyden jopa paremmin kuin Lumikki itse. Muutenkin miehiä on tyrkyllä jopa kaksin kappalein. Kolmen kirjan ajan Lumikki on haaveillut entisensä Liekin perään. Nyt on uusi poikaystävä, mutta silti exä Liekki on mielessä koko ajan. Soppa on taas keitetty. Lumikin menneisyydestä aukeaa todella paljon näiden kahden kirjan aikana. Ensimmäisessä osassa lähinnä vähän vihjailtiin. Menneisyyteen oli ihan kiva kurkata, ja se mitä sieltä paljastui oli jopa yllättävää. Siitä plussaa.

Kovin realistisia nämä Lumikki-kirjat eivät ole (ei kai se ole kyllä tarkoituskaan). Miten sitä voisi yhdelle teinitytölle sattua näin paljon ja kaikesta hän selviää silti sankarina. En osaa näin kaikki osat kuunneltuani sanoa, mikä niistä olisi ylitse muiden, sillä jokainen osa tuntuu aika tasapaksulta sankaritarinan jatkolta. Ehkä nuorempia miellyttää, mutta mulla meni jo yli tuo Lumikin sankaruus. Vaikka kuuntelin kirjat ihan mielelläni, niin kolmas osa jo tökkii - onneksi se oli lyhyin. Vaikka nämä olivat ihan hyviä, niin todella - tauko tulee tarpeeseen. Ehkä näitä ei olisi kannattanut kaikkia putkeen kuunnella.

Lumikki on nuoresta iästään huolimatta harvinaisen itsenäinen ja looginen. Nämä ovat toki ihmisessä hyviä piirteitä, mutta pakko sanoa että irl en kestäisi tällaista täydellistä henkilöä. Onneksi en ole törmännytkään. Nuorena olisin kihissyt raivosta Lumikin luonteelle, nyt kun olen jo vanhuutta ja raihnaisuuttani vähän kypsynyt päädyn vain jupisemaan tänne kirjablogiimme.

Kuten sanottua, nämä olivat ihan luettavia, kuunneltavia mutta sain todella hetkeksi tarpeekseni nuortenkirjoista ja niistä on nyt pakko pysytellä hetki erossa. Helmet-haasteeseen laitan Valkoinen kuin lumi kohtaan 1. Kirjan nimi on mielestäsi kaunis ja Musta kuin eebenpuu kohtaan 21. Sankaritarina.

torstai 19. tammikuuta 2017

Viimeiset villitykset - Hendrik Groenin (83¼ v.) salainen päiväkirja

Gummerus 2017
380s.
arvostelukappale

Hendrik Groen ei pidä vanhuksista. Hän on itse 83-vuotias, eikä enää pidä niin kauheasti itsestäänkään. Hendrik kyllästyy omaan kiltteyteensä ja ystävällisyyteensä. Hän päättää päästää valloilleen oikean Hendrik Groenin. 1. tammikuuta 2013 hän aloittaa vuoden mittaisen päiväkirjan, johon hän kirjoittaa lähes joka päivä elämästään hollantilaisessa vanhainkodissa.

Päiväkirjaansa Hendrik kirjoittaa arkielämästä vanhainkodissa, pistävästä kateellisuudesta vanhusten kesken, harmittelee keskustelujen sairauskeskisyyttä. Hendrikillä on kaverina viinaanpäin menevä kirpeitä lohkaisuja viljelevä Evert. Evertin ja muutaman muun kanssa Hendrik perustaa Vanha vaan ei vainaa -kerhon, jonka tarkoituksena on kunkin vuorollaan järjestää jäsenille retki. Yksinäisyys painaa mummoja ja pappoja ja viimeisinä vuosina olisi kiva tehdä jotain hauskaa. Suljettu porukka herättää tietysti jupinaa niissä valittajissa, jotka eivät mukaan päässeet. 

Kyllä tätä kirjaa saa hymy poskilla lukea ja välillä tirskahdella. Vaikka kirjan aihepiiri ei niin loistelias olekaan yksinäisine vanhuksineen, eutanasiakeskusteluineen ja vakavine sairauksineen, salanimen takana piileskelevä kirjailija on onnistunut tuomaan kirjaan suurta hauskuutta ja huumoria niin että se pistää kuitenkin miettimään. Sisäliepeessä valaistaan, että kirjailija ei itse asu vanhainkodissa, mutta kirjoittaa omasta kokemuksesta - ja kyllähän sen mielestäni huomaa. Hahmot ovat eläväisiä ja todella uskottavia, juuri sellaisia kuin niiden kuvittelisi olevankin. Ei kuitenkaan mitenkään strereotypisia vaan realistisen oloisia. 

Kun tapahtumapaikkana on vanhainkoti, niin pelkkää huvitusta kirja ei ole. Sairastumisia, vakavampiakin sattuu matkalla paljon. Helle niittää vanhuksia, sattuu tapaturmia, on leikkauksia ja kihtiä. Ihan surkeuteen ei matkalla kuitenkaan vaivuta, vaikka osa näistä koskettaa Hendrikiä, hänellä on onneksi oiva asenne jäljellä olevaan elämään, sekä sopivasti huumorintajua, että pilke silmäkulmassa. Rohkeisin suositella luettavaksi teinistä vaariin. 

Vanhusten yksinäisyys ja tylsistyminen on harmistuttavaa ja uskon että aika samaa se on täällä Suomessakin. Siinä mielessä jopa ajankohtainen opus jos miettii millaista elämä vanhainkodissa on. Kirjan suurena teemana on ystävyys ja epäitsekkyys. 

Aika varmaa on, etten Hendrik Groenin ikäiseksi elä (tuskinpa haluaisinkaan...), mutta jos sattuisin elämään, toivon että silloin mukana kulkisi samantyylistä elämänasennetta.

Helmet-lukuhaasteesta kuittaan tällä kohdan 39. Ikääntymisestä kertova kirja. Hyviä vaihtoehtoja on myös 7. Salanimellä tai taiteilijanimellä kirjoitettu kirja sekä 16. Ulkomaisen kirjallisuuspalkinnon voittanut kirja.

tiistai 17. tammikuuta 2017

Ferdinand von Schirach: Collinin tapaus

Voisin myöntää 2017 vuoden alkaneen lukemisien suhteen todella hyvällä tolalla, sillä olen lukenut jo 12 kirjaa tämän vuoden puolella ja lähes kaikista olen pitänyt kovasti. Muutama on ollut sellainen ihan jees, ja yksi sellainen ihan luettava.

Dekkarin määrite on mulle yksi kysymysmerkki, esim onko tämä kirja dekkari? Miestä on myös siunattu helposti kirjoitettavalla nimellä, jonka jouduin tarkistamaan useaan otteeseen. Hei Ferdinand, ei Ferninand jne. Sukunimikin muistuttaa sriracha-nimistä kastiketta, jota ei yksikään ihminen tunnu osaavan kirjoittaa oikein, meni varmaan mullakin väärin. Lausuakaan sitä ei kukaan osaa. Nyt ajauduin väärille urille. Tämä on Goodreadsissa luokiteltu parikymmentä kertaa kategoriaan mystery>crime eli kyllähän tämän siis täysiverinen dekkari on oltava! Tuulta purjeisiin ja kohti uusia tuntemattomia seikkailuja.

Atena 2013
168s.
Oma ostos

Italialainen Fabrizio Collini on työskennellyt ikänsä moitteetta ja noudattanut lakeja. Collini on jo vanha mies ja yllättäen murhaa itseään vieläkin vanhemman miehen hotellissa, pyytää henkilökuntaa soittamaan poliisit ja jää itse odottamaan heitä aulaan. Oikeus määrää nuoren, aloittelevan Caspar Leinenin puolustamaan Collinia. Kaikkia kiinnostaa teon motiivi, mutta siitä Collini ei puhua putkahda. Tapaus vaikuttaa siltä, että Leninillä ei ole mitään toivoa puolustuksessaan ja juttu on jo valmiiksi hävitty.
                                                                                             
Juttua mutkistaa sekin, että kuollut mies on asianajaja Leninin perhetuttu, jo kuolleen parhaan ystävän isoisä, jonka Lenin tuntee oikein mukavana herttaisena miehenä.

Mikä siis oikeasti sai moitteettomasti käyttäytyneen miehen murhaamaan toisen todella julmalla tavalla, ampumalla ensin monta luotia päähän ja sitten vielä perään potkimalla naamaa muhjuksi? Sitä Leinen yrittää pohtia ja selvittää. Collini kyllä tunnustaa murhan, muttei suostu kertomaan motiivia. 

Collinin tapaus oli ensimmäinen rikosaiheinen kirjani tänä vuonna ja toivon että niitä mahtuu vuoteen vielä muutama lisää. Tämä ainakin oli nopea, mukaansatempaava ja vielä oikein hyväkin. Schirachin kieli on mukavan simppeliä ja vaikka stoori on lyhyt, se rakentuu sivumäärässään yllättävän hyvin. Kirjailija on ammatiltaan puolustusasianajaja, joten termit ainakin varmaan ovat kohdallaan ja kuvaus realistista. Laitan sen Helmet-lukuhaasteen kohtaan 35. Kirjan nimessä on erisnimi.

Tommi on aiemmin lukenut Schirachin novellikokoelman Syyllisyys, joka myös painottuu rikoksiin ja moraaliin.

maanantai 16. tammikuuta 2017

Roald Dahl: Annok Iplik











Kuka kirjoittaa lastenkirjan stalkkerimiehestä, jonka himot kohdistuvat alakerran naapuriin, joka tekee kaikkensa saadakseen naisen itselleen - keinoja kaihtamatta. No, kukapa muu kuin Roald Dahl. Dahlin omaperäinen tyyli tuli jo selväksi Kuka pelkää noitia -teoksesta, joka on anarkistinen, hauska ja todella jännittävä. Voi Annok Iplikiä pitää kauniina rakkaustarinanakin, mutta kun selasin Goodreadsia tämän kirjan osalta, moni ei sitä niin ole ottanut. Kirjaa on kritisoitu kyseenalaisesta moraalista, mutta on sitä pidetty myös symppiksena. Mikä siinä moraalissa sitten on niin kyseenalaista?

En osaa tarkastella kirjaa lapsen vinkkelistä, sillä olen jo aikuisuuden kynnyksellä. Voin kuitenkin sanoa, että ei lapsi tästä yöuniaan menetä, ei lapsi tästä kasva vinoon. Jos kuitenkin haluaa säilyttää lapsensa mielen vanhoilta stalkkerimiehiltä, niin kannattaa sitten pysyä muissa kirjoissa. Sopivalle huumorintajulle tämä on aivan oiva kirja. Se on vähän höpsö tarina, eikä tarkoitettukaan tosissaan otettavaksi. Ehkä jatkossa en lue englanniksi Goodreads-arvosteluja, jos ne ovat täynnä näin pahaa mielensä pahoittamista.

Herra Hapuli on yksinäinen ja ujo mies, asuu yksin kasviensa kanssa. Alakerrassa asuu rouva Hopia, jolla on kilpikonna nimeltä Allu. Rouva Hopia voivottelee, miten Allu ei millään kasva. Herra Hapuli saa siitä hienon ajatuksen ja vihjaa Hopialle tietävänsä kilpikonnien kasvamista koskevan salaisuuden. Rouva Hopia lupaa olla Hapulin orja koko loppu elämän ajan. Kekseliäs ja keinoja kaihtamaton on Hapulin suunnitelma saada rouva Hopia itselleen. Allu-kilpikonna saa siitä osansa, mutta onneksi sillekin tulee lopulta happy ending. Ei tässä mitään vikaa, nopea, pikainen lukutuokio aivan toisiin tunnelmiin ja maailmaan, täynnä Quentin Blaken kuvittamia kuvia.

Nostan Annok Iplikin Helmet-lukuhaasteen kohtaan 38. Kirjassa mennään naimisiin.

Otava 2014 (alunperin 1990)
70s.
kuvitus: Quentin Blake
suomennos: Sami Parkkinen
graafinen suunnittelu Emma Virtasalo
Oma ostos

lauantai 14. tammikuuta 2017

Caitlin Moran: Näin minusta tuli tyttö

Törmäsin kirjaan alunperin Bookbeatissa e-kirjana ja aloitin sen heti kiinnostuneena kuvauksen luettuani. Heti tuli kuitenkin sellainen tunne, että haluan lukea tämän fyysisenä, sillä uskoin todella kovasti tykästyväni kirjaan. E-kirjojen lukeminen ei ehkä vielä oikein tunnu luontevalta, isommalta näytöltä se voisi toimia. Kirja sitten löytyi alennuksesta joulun jälkeen ja pitihän se mukaansa napata. Kovin montaa päivää en sen aloittamisen kanssa jahkaillut.










Kustantamo S&S 2015
360s.
Oma ostos




Heti alkuun huomioni kiinnittyy kirjailijan huomautukseen, miten Näin minusta tuli tyttö on fiktiota, vaikka siinä on suuria yhtäläisyyksiä hänen omaan elämäänsä – hän ei ole Johanna, eivätkä muut hahmot hänen perhettään tai kavereitaan. Caitlin Moran kertoo olevansa itsekin suurperheestä, kunnan vuokra-asunnosta (samalta alueelta kuin päähenkilö), Wolverhamptonista ja aloittaneensa teini-iässä uransa musiikkitoimittajana. Mielenkiintoista, miten paljon yhtäläisyyksiä Moranin omaan elämään Johannan tarinalla on. Kuitenkin uskon (vai uskonko...), että se pääpiirteittäin on sepitteellinen teos, vaikka kyllähän aina on mukana ripaus totuutta.

Johanna Morrigan 14-vuotias, vuosi 1990. Johanna on onnistunut nolaamaan itsensä suositussa paikallisessa televisio-lähetyksessä hätäpäissään Scooby-Dooby-Doo mongerruksellaan ja saa perheineen lokaa niskaansa jatkuvasti. Pian Johanna päättää, että hänen elämänsä loppuu tähän, hänen on kuoltava. Ei siis fyysisesti kuoltava, mutta Johannan on kuoltava. On luotava uusi tyttö hänen tilalleen. Varsinkin kun Johanna pelkää mokanneensa asiat totaalisesti lipsauttaessaan naapuruston mummolle erään faktan perheestään. Alkaa armoton tutustuminen musiikkimaailmaan, levyjen lainaaminen kirjastosta, muuntautuminen musiikkikriitikoksi. Vaatteet vaihtuvat mustiin, hiukset vaihtavat väriään, RAHAA TARVITAAN. Johanna haluaa rahaa perhelleen, sillä pelkää todella mokanneensa asiat.

Romantiikkaa on mukana mukavasti, rakastuminen muusikko John Kiteen ei jää Johannan Dolly Wilden ensimmäisien lehtijuttujen myötä keneltäkään arvaamisen varaan. Hän tekee arvostelun John Kiten keikasta ja päätyy viettämään hänen kanssaan iltaa pitäen hauskaa ja kokee John Kiten olevan hänen sielunkumppaninsa, he täydentävät toisiaan. Teini-iän ihastumista on hauska seurata, sillä se on todenmukaista.

Musiikkikriitikon ura lähtee huimaan nousuun ja Dolly Wilde on ottanut uuden taktiikan, hän ei kirjoita bändeistä joista pitää. Hän kirjoittaa vain niistä joiden levyt eivät vakuuta ja teilaa bändit käyttäen ilkeitä ja osittain vääriä ilmaisuja ja vertauksia. Hän on kärkäs, ilkeä ja pitää roolia yllään myös vapaa-ajallaan pyöriessään piireissä. Kiltistä Johannasta tulee Dollyna seksipeto, vaikka kirjan alussa hän on vielä kiimainen neitsyt. Dollyna hän pääsee toteuttamaan seksuaalisuuttaan, alkaa polttamaan tupakkaa, juomaan ja kokeilee hän huumeitakin. Ne joskaan eivät onneksi nouse kirjan keskiöön. 

Hampaiden poistossa käynyt Bertta lähettää terveisensä
ja kiittää tsemppaavista kommenteista!
Kirja vilisee erilaisia aikansa brittiläisiä rokkibändejä, joista moni ei nimenä juurikaan ole tuttu. Räppäri Ice T:n sentään tiedän.

Johanna on roolihahmona hauska, älykäs ja nuorena tietysti muuntautumiskykyinen ja -haluinen. Sekä kiimainen. Kiimainen todellakin.  On hauskaa nähdä miten Johanna hahmona muuttuu kirjan myötä, Dollyn roolia hän kokee vetävänsä huumorilla, eivätkö kaikki tajuakkaan sitä? Ottaako joku hänen juttunsa tosissaan? 

Kirja on kasvutarina parhaimmillaan, joka parhaiten toimii varmasti teini-ikäiseen. Pidin itsekin tästä todella, todella paljon, vaikka päähenkilö on nuori. Jos olisin lukenut tämän teini-iässä, tästä olisi varmasti tullut ns. sielukirja. Todella hauska kirja nuoruuden angstista, ihastumisista, halusta olla jotain muuta, musiikista ja siitä tärkeimmästä - itsensä etsimisestä ja löytämisestä. 

Kirjalla on onnellinen loppu, ilman liikaa siirappisuutta. Jes. Eipä kaduta, että ostin tämän itselleni, sillä kyllä Näin minusta tuli tyttö paikkansa hyllyssä ansaitsee.

Oli hauskaa lukea näin hyvä nuortenkirja sen jälkeen kun olen voivotellut miten olen niistä kasvanut yli - ehken sittenkään.

Nostan Näin minusta tuli tytön Helmet kohtaan 11. Jonkun muun alan ammattilaisena tunnetun ihmisen kirjoittama kirja, sillä Moran on tunnettu myös kriitikkona ja feministinä ja hänen twitter-tilillään on 549 tuhatta seuraajaa.

perjantai 13. tammikuuta 2017

Saija Nissinen: Sitomisen taito ja muita novelleja #novellihaaste

Saija Nissisen Sitomisen taito on yksi niistä jotka valikoituivat mukaamme Tiimarin Atena-kirjojen laarista. Tiimari teki viime syksynä paluun Lahteen hieman uudistuneella konseptilla.

Takakansi lupaa outotunnelmaisia novelleja ja niitä nämä todella ovat. Ensimmäisen puoliskon jälkeen olen hurmiossa ja vannotan jo mielessäni antavani kirjalle Goodreadsissa viisi tähteä. Loppua kohden novellit kuitenkin jotenkin lässähtävät ja ovat "ihan hyviä, mukiinmeneviä, luettavia", mutta eivät yllä samalle tasolle, kuin moni alkupään novelli. Aika pitkälti novellit tuntuvat pohjaavan joihinkin mielenterveysongelmiin ja ihmissuhteisiin.

Kaikki kymmenen novellia kuvaavat aika osuvasti ihmiselämää ja sitä missä moni pyöriskelee, pohjamudissa ja osa hulluuden partaalla. Ensimmäisessä novellissa, Kättes suojaan presidentti romahtaa, sortuu syystä itsenäisyyspäivän vastaanotolla, linnan juhlissa siis. Se kiskaisee mukavasti mukaansa kirjaan ja herättää orastavaa kiinnostusta.

Pantti kertoo kuinka epätoivoisiin tekoihin ihminen voi ajautua ja kuinka henkisesti sairas vanhempi voi ajaa lapsensa myös hulluuteen, lietsoa itsekkyydellään vihaan. Novelli on kolmeosainen, ensimmäisessä Siiri on vasta 10-vuotias lapsi, jota äiti hakkaa vyöllä perseelle ja kiinnostus on suurempi miehiä, kuin omaa lastaan kohtaan. Siiri vaikuttaa jokseenkin vinoutuneelta jo tähän aikaan. Toisessa osassa rikostutkija Anu Heikkilä kuulustelee 25-vuotiaan Siirin äitiä Patriciaa, sillä Siiri on tarttunut viikatteeseen kesätapahtumassa nähtyään eturivissä äitinsä ja Siiri halutaan toimittaa mielentilatutkimuksiin. Monella tapaa vinksahtanut äiti oli onnistunut siihen tilaan ilmeisesti tyttärensä ajamaan. Kolmas osa novellista on lyhyt pätkä Siirin lapsuudesta jatkona ensimmäiseen osaan.
Pantti pitää hyvin yllä kirjan jo nostattamaa kiinnostusta ja ihan liikaa siitä en viitsi paljastaa. Se on todella hieno novelli, tykästyin. Näkökannan ja tilanteen vaihto kesken novellin, toisen ihmisen jalkoihin, toiseen aikaan toimii siinä hienosti.

Muutamia muita vielä mainitakseni, Kylvettäjä ja Sisko käy oopperassa taas ovat myös oikein toimivia novelleja, jotka alkuun hieman kaipaavat pontta alleen ja pian sen saavatkin ja rakentuvat hienosti. Tykkäsin kovasti. Viimeisin novelli Sitomisen taito taas ei nouse suosikikseni. Kaikki novellit ovat kuitenkin vähintään ihan luettavia kokonaisuuksia, osa mielestäni selkeästi parempia kuin toiset. Eheitä ja toimivia kokonaisuuksia kaikki. Jos joku tämän innostuu lukemaan, suosittelen makustelemaan ja pureskelemaan novelleja yksi tai pari kerrallaan, eikä heti ahmia ja ahmia.

Atena 2012
209s.
Oma ostos

Positiivinen yllätys, sillä en etukäteen tietänyt tästä mitään, muuta kuin että tämä pitää novelleja sisällään. Kuittaan tällä 10 luettua novellia novellihaasteeseen. Helmet-haasteeseen kuittaan tällä kohdan 42. Esikoisteos.



keskiviikko 11. tammikuuta 2017

Helmi Kekkonen: Vieraat

Helmi Kekkosen Vieraat valikoitui kuunneltavaksi varsin sponttaanisti. Muut kirjat tökkivät ja kaipasin vain jotain, jotain mihin hukuttaa itseni. Ja hukutin.

Vieraat lähtee liikkelle elokuisesta illasta. Pariskunta on kutsunut muutamia läheisiä ystäviään, sukulaisia ja naapureita illalliselle. Senja ottaa vastaan vieraat, mutta ihmettelee samalla, missä mies Lauri on? Lauri lähti hakemaan kukkia, eikä ole tullut takaisin.


Siltala 2016
191s. / 4h 52min
lukijana Krista Putkonen-Örn
kuunneltu äänikirjana























Varsinaisia odotuksia kirjalle ei ollut, olin kuullut siitä joitakin kehuja, mutta en missään vaiheessa mieltänyt kirjaa omakseni, kunnes se lopulta valikoitui luettavakseni pliisusta takakansitekstistä huolimatta – tai juuri sen takia. Teemana vanhemmuus ei tuntunut kovin kiinnostavalta, mutta sitä onneksi käsitellään kirjassa hyvin laajasti, eikä vain tietyllä tapaa. On aikuisia lapsia, on lapsettomuutta ja vauva, on karmeita kohtaloita ja synkkiä lapsuusmuistoja. 

Miten Vieraat herättääkään ajattelemaan. Miten paljon tulkitsemme muita, heidän tekojaan, sanojaan tietämättä välttämättä sitä mikä siellä takana on. Läheisiä ihmisiäkin. Sisäinen kipu aukeaa tässä kirjassa, se levähtää silmille. Se tuntuu vavisuttavalta, mutta kuitenkin hyvältä. Miten paljon puhumattomuus vaikuttaa. Miten harvoin saamme valutettua toiselle palan sieluamme, omaa itseämme ja ajatuksiamme. Miten joku voi olla niin lähellä, mutta samalla niin kaukana. Tässä, mutta silti tuolla, poissa. Huh.

Episodiromaaniksi todella voimakas. Kerralla läpi, koko kirja. Raadollinen ja kaunis. Kaunis kirja josta pidin. Se jos joku on jotain. En todellakaan tiedä, mitä Vieraista sanoisin. Sitä ei mitenkään voinut laskea käsistään, ei jättää hetkeksi kesken. Yllätyin miten suuresti Vieraat vavisutteli. Alkuun hieman tökki, en ihan heti päässyt sisään, mutta kirjan alun ymmärsi paremmin, kun kirja eteni pidemmälle.

Henkilöt ovat tavallisia, osa vittumaisia, osa tylsiä, niinkuin me ollaan. Simple as that. Kaikki henkilöt tuntuivat osaltaan tärkeiltä kirjalle ja kirja hiotulle. Kunkin hahmon elämäntilanne välittyy kirjan sivuilta upeasti ja koskettavasti. Heillä on salaisuuksia, murheita, joihin lukija pääsee osallisena sukeltamaan. Kaikki eivät ole pitäneet siitä, että kunkin ihmisen tilanteessa vain "piipahdetaan" ja sitten kertoja jo vaihtuu. Itse pidin. 

Vaikka kirjalla on pituutta vain vajaa 200 sivua, siinä rakentuu upeasti jokaisen henkilön kokemukset. Jännite rakentui kirjan aikana hienosti ja se piti otteessaan, ei tiputtanut matkalle. Loppu toisaalta yllätti, toisaalta ei. Se oli kuitenkin hieno loppu. Aika arvattavissa, mutta silti. 

Jälleen yksi kirja joka varmasti toimi paremmin äänikirjana, kuin luettuna. Krista Putkonen-Örn hurmaa taas. Hän pukee sanat puheeksi, joka kattaa kaiken. 

Siltala 2016
191s. / 4h 52min
lukijana Krista Putkonen-Örn
kuunneltu äänikirjana

Helmet-lukuhaasteessa kirja sopii useampaan kohtaan. Muunmuassa 2. kirjablogissa kehuttu kirja, 6. kirjassa on monta kertojaa, 10. kirjan kansi on mielestäsi kaunis, mutta itse nostan sen kohtaan 14. Valitsit kirjan takakannen tekstin perusteella. Alla se ei-niin-houkutteleva takakansiteksti.
On kaunis loppukesän päivä, taivas on sininen ja kantaa heleänvärisiä kuumailmapalloja, mies on lähtenyt ostamaan ruusuja, nainen pukeutuu valkoiseen leninkiin. Kaikki on hyvin ja valmista vieraiden tulla, viini on kylmää, pöytä on katettu.

Mutta kun asiat alkavat muuttua, olivat ne mitä asioita tahansa, sen huomaa liian usein liian myöhään, vasta silloin kun paljon on jo tapahtunut tai kun mitään ei enää tapahdu, kun elämä on pysähtynyt paikoilleen, kohtaan jossa kukaan ei haluaisi olla. Tunnit kuluvat, ja tahoillaan illallisille osallistuvat vieraat valmistautuvat juhliin tietämättä, että juuri tämä päivä, juuri nämä illalliset ovat sellaiset, joiden jälkeen kaikki on toisin.