Minikatsaus luettuihin (tai, no...kuunneltuihin) vol 3.

Alkuun mainitsen, että sain joulukuussa loppuun Yuri Herreran Kartellin trubaduurin (Sammakko 2015, 123s.), josta Tommi on kirjoittanut jo aiemmin. En pitänyt kirjasta niin paljon kuin Tommi, sen tarinamaisuus jotenkin häiritsi ja lukukokemus jäi aika pintapuolikseksi. Ja koska lyhyen kirjan lukemiseen meni melkein kuukausi, niin lukukokemus oli myös katkonainen.

Sen pidemmittä puheitta käykäämme äänikirjojen pariin. Joulukuussa olemme kumpikin innostuneet äänikirjojen kuuntelusta. Tommi rustaa samalla ristikoita, jota ihmettelen suuresti. Itselläni ei keskittyminen repeäisi niin hyvin kahteen suuntaan. Mä olen nyt joulun jälkeen värittänyt aikuisten värikirjoja kuunnellessa ja kyllähän niitä kirjoja sitten on tullut kuunneltua joulun jälkeen jo useampia. Kiitos äidille vaan väritysvinkistä. Se tuntuu niin helpolta. Toiveena olisi, että Bookbeatiin tulisi jatkossa lisää äänikirjoja. Onhan niitä siellä, mutta tuntuu ettei tarpeeksi kiinnostavia kirjoja. Sen tähden kuunneltavaksi on valikoitunut pitkälti sellaisia kirjoja joita ei välttämättä olisi tullut luettua - mutta jotka äänikirjoina toimivatkin paremmin. 

Ensi alkuun kuuntelin Jukka Parkkisen Karhukirjeitä Karvoselle(WSOY 2002), joka on tähän päivään mennessä saanut jo useita jatko-osia, joista viimeisimmän Karhukirjeitä kuntolomalta luin keväällä. Silloin pidin Parkkisen kerrontaa ihan hauskana ja menevänä näin aikuisempaan makuun. Karhukirjekirjat ovatkin kovin kiiteltyjä siitä, että ne tarjoavat aikuisille nauruja, jopa paremmin kuin lapsille. En kuitenkaan ajatellut palaavani Otso-karhun, Amalia-tädin, Karvosen ja muiden pariin näin pian. Äänikirjahuumassa Karhukirjeitä Karvoselle kuin hujahti ohi, eikä ihme sillä pituutta kirjalla on vain 92s./1h 37min. 

Karhukirjeitä Karvoselle pitää sisällään Otso-pojan 20 kirjettä kaverilleen Karvoselle ajalta jolloin hän on Amalia-tädin hoidossa. Kirjassa on paljon viitteitä kulttuuriin ja ne aukeavat paremmin aikuiselle, kuin lapselle. Kommelluksia Amalia-tädin kanssa sattuu ja tapahtuu.

Seuraavana kuuntelin Tommin suosituksesta Henriikka Rönkkösen(Atena 2016, 205s./ 5h 10min) kirjan Mielikuvituspoikaystävä ja muita sinkkuelämän perusasioita, josta myöskin Tommi on jo aiemmin kirjoittanut. Mielikuvituspoikaystävä oli viihdyttävä ja siihen tarkoitukseen selkeästi kirjoitettu. Äänikirjana se toimi todella hyvin. Krista Putkinen-Örn sopii mainiosti kirjan lukijaksi nostaen sen tämän postauksen kirjoista parhaimpien kärkeen.

Kevyen kirjallisuuden parissa jatketaan, sillä seuraavana on vuorossa Veera Niemisen Avioliittosimulaattori (Tammi 2013, äänikirjana 2015. 267s./ 6h 47min, lukijana Miia Selin). Ensimmäisenä huomion kiinnitin lukijaan, joka oli toki taidokas mutta äänensä puolesta erikoinen valinta parikymppisen naisen ääneksi. Noh, siihen tottui nopeasti, mutta alkuun joutui odottamaan sitä hetkeä, milloin kirja imaisisi sisäänsä. Siinä vierähti tovi jos toinenkin, mutta se tapahtui onneksi kuitenkin. Siinä puolen välin jälkeen varmaankin. Onneksi väritys tuntuu olevan sen verran addikoivaa puuhaa, että siinä samalla kyllä kuuntelee vaikka luettuna ei toimisikaan. Veikkaan, että luettuna Avioliittosimulaattori olisi saattanut jäädä jopa kesken, mutta onnekseni kuuntelin sen. Se poikkesi jokseenkin yleensä lukemistani kirjoista, mutta loppujen lopulta tykästyin siihen ja Mielikuvituspoikaystävän ohella se jäi myös yllättävällä tavalla positiiviseksi kokemukseksi. Näin jälkikäteen jäin jopa kaipaamaan kirjaa, se on niin hyväntuulinen kuunneltava.

Hömppäkirjan tausta on perinteinen, tyttö ja poika äkkirakastuvat ja haaveilevat yhteisestä tulevaisuudesta. Itäsuomalainen Aino lähtee karjalaisen hölösuunsa kanssa maatilalle Varsinais-Suomeen. Kaupunki-ihmisenä en varsinaisesti viihdy maalaismaisemissa, mutta Avioliittosimulaattorissa se toimi paikkana hyvin. Yleensä kevyet hömppäkirjallisuudet sijoittuvat isompiin ympyröihin, tai siis ainakin englannin kieliset chick-litit. Kotimaisia en niin tunne, mutta tämä oli taustana hieman poikkeava. Ainon pitäisi siis sopeutua appiukkoon ja tämän veljeen, jotka ovat varsinaisia jöröjukkia kumpainekin. Reippaan ja puheliaan karjalaisnaisen on vaikea ymmärtää miesten puhetta ja puhumattomuutta. Jussi on kuitenkin niin ihana mies, että pitäähän hänen tähden kuitenkin yrittää. Ja Aino todella yrittää. Sympaattinen tarina.

Sitten ne pari heikompaa, kaksi kirjaa samalta kirjailijalta. Kaisa Haatasen Meikkipussin pohjalta (Johnny Kniga 2015, 170s./ 3h 47min, lukija Krista Putkonen-Örn) ja Ylipainolisämaksu (Johnny Kniga 2016, 168s/ 3h 36min, lukija Krista Putkonen-Örn). Ostin Meikkipussin pohjalta jokunen aika sitten kirpputorilta, koska en halunnut lähteä tyhjin käsin. Joitain kehuja olin kuullut Ylipainolisämaksusta, mutta en kumpaankaan nyt mitenkään erityisen innolla ollut tarttumassa. Äänikirjana ne kuitenkin houkuttivat enemmän ja lyhykäisyydessään, miksi ei. No, siksi ei. Krista Putkonen-Örn toimii lukijana taas hyvin, vaikka hetkellisesti hämmenyn alkuun, sillä Mielikuvituspoikaystävän kuuntelemisesta ei ollut vierähtänyt kovin kauaa. Pian onneksi totuin, että hahmo on eri. On pakko myöntää, että fyysisenä kirjana olisin lukenut vain ensimmäisen. En olisi enää luultavasti tarttunut toiseen.

Äänikirjoina nämä kuitenkin toimivat taustahälynä yllättävän hyvin, mutta en oikeastaan suosittelemaan lähtisi. Tiesin toki että nämä hömppää ovat, mutta kun eivät ole kovin vetäviä ja tuntuivat liian tyhjänpäiväisiltä. Huomasin kuitenkin hämmästyksekseni samaistuvani joihinkin viisikymppisen päähenkilön Tytin mietteisiin, joten ei nämä nyt sitten ihan surkeimpia kuitenkaan olleet. Kirja(t) pitää sisällään Tytin ajatuksia aakkostetuista aiheista, jotka mielestäni toimisivat paremmin vaikka kolumneina. Vaikka tekstit näennäisesti kertovat Tytistä, niin ei jää paljon vaikeuksia tajuta, että lopulta ne kertovat Haatasesta itsestään, hän on viisikymppinen kustannusalalla oleva sinkku, kuten Tyttikin. Muiden bloggauksia lukiessani totean, että aika moni on näistä pitänyt ja moni todella paljonkin. Ehkä siis tässä on kuitenkin kuilu mun ja viisikymppisen Haatasen välillä. Kyllä varmaan pitäisin enemmän jos olisi enemmän samaistumispintaa, monen mielestä nämä ovat olleet todella hauskoja, joten ehkä nyt vain tukin suuni.

Nythän on jo vuosikin vaihtunut, joten mahtavaa vuotta 2017 kaikille!