maanantai 12. joulukuuta 2016

Jukka Viikilä: Akvarelleja Engelin kaupungista

Tämä on niitä hetkiä, kun kaiken järjen mukaan kuuluisi pitää kirjasta, mutta en pidä. Monet muut ovat pitäneet. Toisaalta ymmärrän kyllä, miksi kirjasta pidetään, se ei vain ole my cup of tea.

Näin on käynyt aiemminkin. Kerron nyt kuitenkin vain miten ja miksi se tapahtui nyt hiljattain. Jukka Viikilän kirja Akvarelleja Engelin kaupungista on saanut kehuja pitkin vuotta, sitten Finlandia-ehdokkuuden ja korjasipa se myös voiton. Alkuun ajattelin, että kirja kuulostaa kauniilta, mutta ehkä en kuitenkaan lue sitä. Kauniit kirjat ovat oikeastaan kompastuskiveni, mutta mukavuusalueelta poistuminen tekee hyvää – ainakin yleensä.

Itse kirjaan, Akvarelleja Engelin kaupungista on Viikilän esikoisromaani. Aiemmin Viikilä on kirjoittanut kaksi runokokoelmaa. Runous puskee läpi myös tässä romaanissa vahvasti ja se on ilmeisen tarkoituksellista.

Romaani on oikeastaan ainut myyvä kirjallisuudenlaji, joten se on hyvä pakkaus salakuljettaa lyriikkaa isommalle lukijakunnalle” Viikilä 

Gummerus 2016
215s.
luettu e-kirjana

Akvarelleja Engelin kaupungista kertoo päiväkirjamuodossa saksalaisesta Johan Carl Ludvig Engelistä, jonka keisari palkkasi Suomeen rakentamaan Helsingin, kokonaisen kaupungin. Tarkoitus oli jäädä vain kuudeksi vuodeksi, lopulta Engel jäi loppuiäkseen. Vaimo Charlotte ei viihdy pimeässä, kylmässä ja synkeässä Helsingissä, jossa rakennettavaa riittää. Engel ei puhu valtakieltä ruotsia ja se tietysti hankaloittaa elämää kylmässä kaupungissä entisestään.

Engel kirjoittaa päiväkirjaansa öisin ja paperille päätyvät niin murheet tyttären sairaudesta kuin Helsingin hyytävästä kylmyydestä. Päiväkirjaan purkautuu myös alituinen koti-ikävä ja hiljalleen rakentuva 1800-luvun Helsinki, joka syttyy eloon mielessäni. Viikilä on pukenut Engelin aika syvälliseksi ajattelijaksi ja jokainen lause tuntuu harkitulta.

Vaikka kirja toki on kaunis, lyyrinen ja laadukas – se ei sytyttänyt ainakaan minua. Viikilä on mielestäni uskottavasti hypännyt Engelin nahkoihin, mutta silti oma lukukokemukseni jää hyvien lukukokemuksen jalkoihin runnottavaksi. Kirjan kieli on kaunista, mutta ei onnistunut päästämään minua lähelle. Onnistuin tavoittamaan paljon niiden kauniiden sanojen takaa, mutta silti. Kirjalliset ansiot ovat isot, mutta kirja ei onnistunut koskettamaan, ei liikauttamaan mitään sisälläni – vaikka ehkä olisi pitänyt. Ainakin luulisin sen olevan tämän kirjan tarkoitus.  Runoilijataustan huomaa ja kirja tuntuukin olevan pitkä runo lyyrisine kuvauksineen arkkitehtuurista, historian Helsingistä ja yksinäisyydestä. Kansi tuntuu mielestäni sopivan kirjalle hyvin. 

Ei tämä kuitenkaan huono lukukokemus ollut. Varmasti jatkossa poistun mukavuusalueeltani, mutta teen sen harkiten, en vain siksi miten kehuttu joku kirja on.

Historian ystäville, kauniin kielen rakastajille tämä teos on varmasti passeli ja voin antaa suositukseni.

14 kommenttia:

  1. Tunnistan ilmiön, jossa kirja on päällisin puolin hyvin viehättävä ja kaunis, ns. kaikki hyvin paperilla, mutta jotenkin se ei onnistu pääsemään ihon alle eikä väräytä tunteita tippaakaan. Tästä kirjasta en tosin tiedä, kun en ole lukenut, mutta tunne teknisesti hyvän mutta kylmäksi jättävän kirjan lukemisesta on tuttu.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Totta puhut. Joidenkin kirjojen kohdalla vain käy niin. Tämäkin laadukas kirja, mutta ei mun juttu.

      Poista
  2. Minusta tämä oli tosi hyvä katsaus Helsingin historiaan. Hienoja lauseita, mutta en kaikkien viestiä ymmärtänyt... Viimeinen elämystähti uupui omallakin kohdalla.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Historiallisesti toki kiinnostava ja hienoa, että se on monissa herättänyt kiinnostusta Engeliin ja hänen rakennuksiinsa. Se oli hienoa, että Viikilän kuvailu loi mieleeni elävän kuvan 1800-luvun Helsingistä.

      Poista
  3. Tiia, olen just ihan loppusuoralla Akvarellien kanssa. En nyt vielä sano mitään muuta kuin että niin se vaan välillä on, että sitä ei syty sitten millään.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Jään odottelemaan mielipidettäsi. Ja totta, aina ei vain sytytä. Niin kävi nyt tämän kanssa.

      Poista
  4. Minäkin liityn jotakin jäi puuttumaan -kerhoon. Pelkkä kaunis kieli ei pelasta, ellei tarina kosketa. Ärsyynnyin lopulta, kun annoin Finlandia-ehdokkuuksien vaikuttaa lukemistooni. Parasta ja rohkeinta on valita kirjoja, jotka oikeasti kiinnostavat.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Puhut täyttä totta, viimeinen lauseesi on täydellinen. Noh, aina oppii. Luen vain sitä mikä oikeasti kiinnostaa tarpeeksi.

      Poista
  5. Tuo oli totta, mitä Sirri sanoi, että parasta ja rohkeinta on valita kirjoja, jotka oikeasti kiinnostavat. Niin minä itse teen. En jaksa kahlata kirjoja, joista KUULUU olla kiinnostunut, jos ne eivät kiinnosta. Tätä kirjaa en ole lukenut, mutta tiedän tunteen, kun joku kirja ei sytytä. Ei siinä silloin auta, vaikka se kirja olisi kuinka in.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Jep, niinpä. Harvoin menen sen mukaan mikä on in ja tässä syy. Yleensä toki luen mitä huvittaa, mutta tässä kohtaa koitin tehdä mukavuusalueelta poistumista...

      Poista
  6. Minulla tämä vasta odottaa lukuvuoroaan, joten en osaa sanoa, pidänkö vai enkö. Oikeastaan on jopa virkistävää lukea tällainen vähän erilainen kommentti Viikilän kiitellystä teoksesta.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Toivottavasti on sulle parempi lukukokemus. :) Kirjan kauneutta en lähde kiistämään, vaikkei ihan uponnutkaan.

      Poista
  7. Minä pidin tästä, vaikka tunnistan toisaalta tuon etäisyyden kokemuksen. On vähän sellainen tuntu, että Akvarellit jakaa mielipiteitä, mutta tokihan kirjallisuus saa niin tehdä. Hyvä vain, kun ei kaikki olla samanmielisiä. :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ymmärrän kyllä miksi tästä pidetään ja kirjalliset ansiot Akvarelleissa on hienot, mutta ihan ei mun juttu kuitenkaan. Ja nimenomaan, saa ja pitää jakaa mielipiteitä. :)
      Tiia

      Poista

Kiitos kommentistasi, ne piristävät aina päivää!