Roald Dahl: Kuka pelkää noitia

Kuluvana vuonna on tullut täyteen 100 vuotta Roald Dahlin syntymäpäivästä. Yöpöydän kirjat-blogissa oli 1.1.2016-13.9.2016 ajan Roald Dahl -lukuhaaste. Emme ihan haasteeseen ehtineet, mutta ajatuksena on ollut lukea Dahlilta ainakin Jali ja suklaatehdas (Olen nähnyt leffan, siis Johnny Depp, aaaaah....No ei siitä sen enempää). Roald Dahl on juhlavuotenaan huomioitu myös monella muulla tapaa. Kesällä elokuviin tuli Iso Kiltti Jätti. Luettavaksi valikoitui kuitenkin kuluvana vuonna 2016 sadan vuoden kunniaksi uusintapainoksena ilmestynyt Kuka pelkää noitia. 

Vielä ei ollut myöhäistä tarttua Dahliin juhlavuonna ja kirja menikin luettavaksi siis heti saapuessaan. Yksi aukko sivistyksestä paikattu.

Dahlin kirjoja tituuleerataan hauskoiksi, anarkistisiksi ja kielellä leikitteleviksi – eikä suotta. Vaikka Kuka pelkää noitia on lastenkirja, se ei ole satu. Se ei ole ruusunpunaa, vaan kuten nimestä voi päätellä, tarina noidista. Tarina pikkupojasta ja hänen norjalaisesta isoäidistään. Poika menettää vanhempansa tapaturmaisesti ja isoäidistä tulee hänen huoltajansa. Pikkupoika ei tiedä noidista mitään ja alkuun arveluttaa uskoako isoäitiä, joka kertoo pikkuseikkoja, joista noidan tunnistaa. Noitia on kaikkialla, eikä heitä ulkonäöltä tunnista, ellei tiedä kyseisiä seikkoja.

Noidat eivät tyypilliseen tapaan lentele luudillaan, vaan kulkevat valeasuissa hämätäkseen lapsia ja näyttääkseen ihan tavallisilta rouvilta. Oikeasti noidat vihaavat lapsia ja haluavat heistä kaikista eroon. Nyt heillä, tai oikeastaan Mahtavalla Ylinoidalla on toteutusta vailla oleva suunnitelma - keino tuhota kaikki Suomen lapset. 

Kirja on juonenkäänteissään hurja, mutta ei yliampuva. Heti alkumetreillä se imaisi sisäänsä olemalla niin kovin jännittävä. Musta huumori ja anarkia viehättää ja tekee lukukokemuksesta nautiskeltavan. Kirjaa ei viitsisi lukea yhdeltä istumalta vaan säästellä, jotta sitä riittäisi. Aika harvinaista oikeastaan itselleni, yleensä pyrin lukemaan nopeasti kesken olevat kirjat. Tätä tahtoisin makustella ja pysyä pidempään siinä kutkuttavassa jännityksessä.

Kovanaamana en voi mitenkään myöntää kirjan pelottaneen, jänskätti vain vähän(ai vähän?). Lapsena tämä olisi pelottanut, ihan pienille lapsille kirja ei tosiaan siis sovellu iltasaduksi, mutta alakouluikäiselle suosittelen. Menevää jännitystä.

Henkilöt tuntuvat sympaattisilta, varsinkin isoäiti nousi suosikikseni. Ja koska nautin aina myös pahiksista, niin myös kiehtovista noidista pidin ja heistä voisin haluta tietää lisääkin. Loppu on kirjaan juuri sopiva, ei äklösiirappinen, vaan sopivasti positiivinen ja hauska. 

Quentin Blaken kuvitus on erikoista, mutta jollain tapaa tuttua ja alan epäröimään olenko sittenkin lukenut jotain Dahlilta lapsuudessa? Millään en kyllä saa päähäni, vaikka etäinen muistikuva on jostain koulun kirjastosta lainatusta erityisen jännästä kirjasta. Muistan lapsuudesta niin vähän(varhais-iän dementia), etten uskalla laittaa päätäni pölkylle asian puolesta. Jos olen jonkin Dahlin kirjan aiemmin lukenut, voin varmasti todeta Blaken kuvituksen olevan myös mieleenpainuvaa. Vaikka kuvitustyyli on rosoista, niin sanoisin sen sopivan kirjaan täydellisesti, eihän Kuka pelkää noitia mikään satu olekaan. 

Ehdoton aarre kirjahyllyyn ja lisää Dahlia kierrokseen. Roald Dahl on tutustumisen arvoinen, omalaatuinen (hyvällä tavalla) ja voin suosittaa myös lastenkirjallisuudesta niin piittaamattomillekin, vaikka on Dahl kirjoittanut aikuisempaa materiaalia myös. 

Ps. Kääntäjän idea sijoittaa tarina Suomeen on hauska. Näin on toteutettu muissakin Dahlin lastenkirjoissa.

Art House 2016

224s.

Kuvitus: Quentin Blake

Suomennos: Sami Parkkinen

Arvostelukappale