Lewis Carroll: Liisan seikkailut ihmemaassa & Liisan seikkailut peilimaailmassa

Alunperin 1865 ilmestynyt Liisan seikkailut ihmemaassa on suuri lastenkirjallisuuden klassikko. Se on ajansaatossa käännetty lukuisille kielille ja useat kuvittajat ovat kuvittaneet eri versioita kirjasta. Suomenkielisiä käännöksiäkin löytyy useita ja Liisan seikkailut ihmemaassa tunnetaan myös nimillä Liisa Ihmemaassa ja Alicen seikkailut ihmemaassa. Lukemamme kirjan on kuvittanut John Tenniel, joka on tehnyt kuvituksensa yhteistyössä Carrollin kanssa. Suomennoksen ovat taituroineet Kirsi Kunnas ja Eeva-Liisa Manner. Kirjasta on tehty lukuisia elokuvasovituksia, tunnetuimpana varmaan Disneyn animaatioelokuva Liisa Ihmemaassa vuodelta 1951.

Disneyn elokuvan muistan lapsuudessa nähneeni, mutta se ei taitanut lukeutua suosikkeihini.

Gummerus 2016 288s. Arvostelukappale

Juoni taitaa olla monelle tuttu, joten sitä suuremmin puimatta, tässä juoni lyhyesti. Liisa törmää juoksevaan kaniin, muttei alkuun ole ihmeissään – sitten huomaakin kanin kaivelevan liivintaskustansa taskukelloa, ihmettelee ja lähtee juoksemaan kanin perään. Liisa putoaa kaninkoloon ja tupsahtaa Ihmemaahan, kummalliseen unenomaiseen maailmaan. Mikään ei ole normaalisti.

Liisan seikkailut peilimaailmassa taas saavat alkunsa siitä, kun Liisa menee peilin läpi hyvin nurinkuriseen peilimaailmaan.

Jokseenkin ärsyttävä päähenkilö Liisa toikkaroi haahuillen paikasta paikkaan hämmästellen asioita. Kiinnostus keskittyykin enimmäkseen sivuhahmoihin, eläviin shakkinappuloihin, pelikortteihin ja puhuviin eläimiin. Hahmot ovat erikoisia ja juoni vetää milloin mihinkin suuntaan. Liisa tunkee paikka paikoin nokkansa asioihin, ollen vähän turhan reipas ja omahyväinen.

Liisan seikkalut ovat ennenkaikkea hämmentävää ja viehättävää luettavaa.

Kirjaa lukiessa nousee heti vahvasti esiin tuntu huumeassosiaatiosta, ajatus voisiko tämä olla joku Carrollin huumetrippi, johon on kirjoittanut päähenkilöksi Liisan (joka on muuten saanut inspiraationsa Alice Liddellistä, Carrollin ystävän lapsesta), mutta ajatukselle ei taida löytyä mitään varsinaista tukea. Asiaa on tosin spekuloitu 1960-luvulta alkaen, hippikulttuurin noustessa ja ottaessa omakseen nämä seikkailut joissa Liisa syö taikasieniä, juo taikajuomia ja kokee menettävänsä minuutensa.

Liisan seikkailut ovat vaikuttaneet moniin populäärikulttuuriin, muunmuassa Beatlesin kappaleisiin.

Kerronta on hyvin psykedeelistä. Kuitenkin kirjaa lukiessa jossain kohtaa tuli tunne, että lukemani ja kuulemani perusteella olisin ajatellut tämän olevan jopa enemmän ”trippimäinen”.

Kirjassa on erittäin vahva ja tunnelmallinen kuvitus. Kirjan ulkoasu on muutenkin tyylikäs ja siinä on paksut, vahvat sivut.

Kirjat pohjautuvat sanaleikkeihin, loruihin ja kieleen, siinä on paljon viittauksia aikansa Englantilaisiin lastenloruihin, jotka eivät itselle ole yhtään tuttuja. Muutakin perin Brittiä kirjasta löytyy, teekutsuja, krikettipeli, jota tosin pelataan Ihmemaan vinoutuneilla säännöillä. Kielitieteellisesti kiinnostava kirja, ja vaikka käännös laadukas onkin – kirjan perustuessa vahvasti kieleen ei se käännöksessä voi olla tismalleen sama. Voisikin olla mielenkiintoista lukea kirja alkuperäiskielellä.

Liisa ei noussut suosikiksi, mutta siinä oli silti jotain. Jotain, joka luultavasti vetää kirjan pariin joskus tulevaisuudessa uudestaan. Liisa Ihmemaassa ei saduille tyypillisesti yrittänyt opettaa jotain, vaan sen tarkoitus tuntuu pääasiassa olevan vain viihdyttää. Jos joskus kirjottaisin kirjan, toivoisin sen olevan jotain Liisan seikkailujen tapaista.

Tiia