Jack Black: Kulkurin tarina

Mä en itke usein, mutta sulkiessani Kulkurin tarinan onnistuin tihrustamaan silmiini ainakin pientä kosteutta. Ei, eikä se johtunut siitä, että kirjan loppu olisi ollut jotenkin erityisen koskettava, ei. Se johtui yksinomaan siitä, että Kulkurin tarina päättyi, jouduin lyömään kirjan kannet kiinni ja tunsin siinä jotenkin tosi haikeeta ja tyhjää oloa. Vaikka tietty oli kirjan loppu hieno osoitus tapansa parantaneesta rikollisesta, en vain olisi raaskinut lopettaa lukemista. Usein on iloinen, kun kirjan voi sulkea. Joskus siitä syystä, että kirja on sattunut olemaan puuduttava, mutta on kuitenkin selättänyt sen, tai sitten yksinkertaisesti se tunne kun saa hyvän kirjan päätökseen. Se tuo hyvän fiiliksen ja kokee onnistuneensa jossain ja ehkä saaneensa kirjasta irti jotain omaan elämään. En tiedä, jotenkin... En olisi vaan vielä tahtonut laskea kirjaa alas ja myöntää sen loppuneen. Se harmitti, vaikka kirja oli juuri passeli pituudessaan, enkä olisi edes tahtonut sen olevan pidempi.

Seuraavana yönä en juurikaan saanut unta, olinhan jo yöllä kirjan kannet sulkiessani jotenkin kiihtyneessä tilassa. Se saattoi osittain johtua niskajumistakin, mutta... En tiedä edes miten tätä kirjaa kuvaisin, niin että joku saisi tästä jotain irti. Vaikka olinkin surullinen kirjan sulkiessani, se toi paljon hyvää tunnetta sitä lukiessani ja koska en osaa tulkita sen aiheuttamaa tunneryöppyä sen paremmin, voinen nyt nimittää sitä yhdeksi lempikirjoistani.

Oli jotenkin aivan mahtavaa päästä lukemaan tuon ajan varkaan kertomus, kertomus alamaailmasta, vankiloista, vankiloiden karmeista olosuhteista. Siis sillä tavalla mahtavaa, että varmasti harva hänen asemassaan oleva päätyy kirjoittamaan kirjaa. Monet kuopattiin kirjan tapahtumien aikana. Vahvaa elämänmakuista kerrontaa, Jack Black selkeästi tuntee aiheen mistä kirjoittaa. Onhan tuo maailma ollut hänen elämäänsä pitkän ajan.

Jack Black. Ei se näyttelijä, vaan 1800- ja 1900-luvun kulkuri ja varas. Jack ei kirjassaan suuresti analysoi sitä, mikä hänet rikoksen tielle veti. Se mikä taas on selkeää, on se mikä hänet sillä tiellä niin pitkään piti. Rangaistuslaitokset, se mitä niiden sisällä tapahtuu. Jack Black on osaltaan onneksi suojellut lukijaa ja jättänyt pahimmat ja karuimmat kuvaukset vankilaelämästä semmoisiksi, että ne sentään pystyi lukemaan. Jos hän olisi enemmän kuvaillut tuntojaan saadessaan 15 ruoskan iskua, olisi tämä voinut olla vaikeampaa. Vaikka Jack Black on varas, täysin erilaisessa elämäntilanteessa, erilaisessa maailmassa, on häneen kuitenkin helppo samaistua. Tuo rangaistus, minkä kyseisen ajan vangit ovat joutuneet käymään läpi ei todellakaan kannusta parantamaan tapojaan, vaan lietsoo kaunaa, vihaa ja kostonhimoa yhteiskuntaa kohtaan. Jack Black usein kirjassaan kertoo tiedostaneensa mahdollisuuden parantaa tapansa, mutta siihen ei edes löydy haluja. Vaikka vankilasta päästessään jäisi pian taas kiinni, sitä jatkaa samaan malliin.

Blackin kuvaus rikoksista on tarkkaa ja tuntuu kuin olisi itse paikalla näkemässä kaiken. Se on hyvin onnistunutta, huomasin kirjaa lukiessani todella jännittäväni ”mitähän tällä kertaa tapahtuu”. Black ei kirjansa aikana koskaan tahtonut ryöstöjensä yhteydessä käyttää väkivaltaa, vaan yksikertaisesti hiippailla paikalle ja viedä sen mikä on mukaansa järkevää ottaa. Hän kuvailee sen olleen yleistä varkaiden piireissä, mutta toki poikkeuksiakin on. Black aloittaa kirjassaan oppipoikana ja pikkuhiljaa oppii ja oppii lisää, ollen lopulta hommassaan ammattilainen.

Alamaailmaa kuvatessa kirjassa on tietysti muitakin rikollisia, Jackin kumppaneina ja vankilatovereina. Rikollisten väliset suhteet kuvataan suhteellisen lojaaleiksi, vaikka vasikoitakin seasta löytyy.

Kirjaa lukiessa täytyy todeta Jack Blackin olleen todella vahva henkilö. Ylipäätänsä kun vankilat ja huumeet täyttävät elämän, se voisi olla monen lorun loppu. Black kuitenkin kestää kirjansa aikana niin ruoskinnat, eristykset kuin monen päivän pakkopaidassa olemisenkin. Raaka julmuus ja väkivalta on koulinut Blackistä selviytyjän. Kirjan lopussa Jack kertoo tehneensä parannuksen, jolloin voi rehellisesti olla huojentunut miehen puolesta. Lopussa Blackin puolustuspuhe herättää miettimään. Tänä päivänä se varmasti kuulostaisi vangin turhalta selittelyltä, joka ikäänkuin oikeuttaisi hänet tekoihinsa, mutta kun sen lukee kontekstissaan, se herättää ja tietää sen olevan totta.

Blackin kirja on vaikuttanut suuresti beat-sukupolveen ja varsinkin William S. Burroughsiin, joka on nimennyt Kulkurin tarinan lempikirjakseen ja kirjoittanut myöhempään englanninkieliseen painokseen esipuheen.

Se mitä Jack Blackille lopuksi tapahtui, on jäänyt hieman mysteeriksi. Kirjoittaessaan kirjan 1927 hän on ollut kaidalla tiellä 13 vuotta. Hänen oletetaan kuolleen 1932 hukuttautumalla. En tiedä veikö rikollinen tie uudestaan mennessään, vaiko kalvoiko kaikki ne eletyn elämän muistot ja tunteet hänen mieltään, vai jotakin muuta. Sen tiedän, hienon kirjan hän jätti jälkeensä.

Basam Books 2007
Divarilöytö
320s.

Tiia