Mistä: Arvostelukappale
Veljeni Leijonamielen tarina oli
itselleni jo entuudestaan tuttu. Olen omistanut kirjan lapsuudessani
ja se oli ihan lempikirjojani Ronja Ryövärintyttären
lisäksi. Tarina on varmasti monille tuttu, mutta kerrataan hieman
kirjan juonta.
Kirjan päähenkilönä toimii
10-vuotias Korppu, joka on sairastanut pitkään ja kuolema
kolkuttelee jo oven takana. Korppu kuvataan tummaksi ja hinteläksi,
toisin kuin 13-vuotias veli Joonatan. Joonatan on terve ja kaunis.
Veljekset ovat läheisiä ja rakastavat toisiaan suuresti. Joonatan
on lohduttaessaan kuoleman kielissä käyvää Korppu-veljeään
kertonut, että Korppu pääsee pian Nangijalaan – paikkaan johon
mennään kun kuolee. Veljesten kotona syttyy tulipalo, uhkarohkea
Joonatan pelastaa Korpun ja hyppää ikkunasta Korppu sylissään.
Korppu jää henkiin, mutta Joonatan kuolee. Ei kulu kauaakaan, kun
Nangijala kutsuu Korppuakin.
Nangijalassa hän tapaa taas veljensä
ja on onnensa kukkuloillaan. Hän asuu veljensä kanssa
Kirsikkalaaksossa, pienessä talossa. Joonatan on vakuuttanut, että
Nangijalassa kaikki on hyvin. Sairaat ovat terveitä ja kärsimys on
poissa. Pian paljastuukin, että Nangijalan toisessa laaksossa,
Ruusulaaksossa kaikki ei olekaan ihan niin hyvin...
Ruusulaaksossa on vallassa paha Tengil,
jota vastaan Korppu ja Joonatan käyvät taistoon.
Veljeni Leijonamieli on tarina
rakkaudesta, kumppanuudesta, hyvästä ja pahasta, kuolemasta,
rohkeudesta ja pelosta. Se on jotain ainutlaatuista ja tarjoaa
aikuiselle lukijalle ulottuvuuksia, joita eivät ehkä lapset
ymmärrä. Pienenä spoilerina, kirjan lopussa veljekset tekevät
yhdessä itsemurhan, Joonatanin halvaantuessa. Korppu ottaa
Joonatanin selkäänsä ja he hyppäävät rotkoon, kohti Nangilimaa
– paikkaa johon mennään kun kuolee Nangijalassa.
Astrid Lindgren on osannut kirjoittaa
päähenkilöstä Korpusta uskottavan, teksti tuntuu siltä, että se
tulisi oikeasti 10-vuotiaan itseään vähättelevän ja isoveljeään
ihannoivan pikkuveljen suusta. Korppu pitää itseään pelokkaana,
mutta kirjan aikana paljastuukin, että hänhän on rohkea. Eikä
mielestäni jää kakkoseksi urhoolliselle veljelleen.
Monilla aikuisilla lukijoilla on
varmasti kyyneleet herkässä tätä lukiessa. Kirja on surumielinen,
mutta silti kaunis, toivoa täynnä ja upea seikkailu. Suhtaudun
kirjaan edelleen samoin, kuin nuorempana, se on hyvälle mielelle
saava seikkailu. Vaikken selkeästi muistakaan mitä kirjasta lapsena
olen ajatellut, muistoissani se on aina ollut kirja, jonka
miettiminen saa pienen hymyn huulille.
Kirjaa syvällisemmin pohtiessa pintaan
nousee ajatuksena se, että kirja on tarkoitettu kuvaukseksi siitä,
miten paha voi luikerrella hyväänkin paikkaan – Nangijalaan. Onko
paikkaa, jossa pahuutta ei olisi? Nangijalassa kuolleet päätyvät
Nangilimaan, ne samat Tengilin sotilaat ja itse Tengilkin. Kuinka
kauan Nangilima pysyy rauhan tyyssijana?
★★★★½
Kirja lukeutuu edelleen suosikkeihini Astrid
Lindgrenin kirjoista yhdessä Ronja Ryövärintyttären kanssa.
Tiia
Nämä Astrid Lindgrenit ovat klassikkoja ja molemmat, kuten hänen koko laaja tuotantonsa, ajan hammasta hyvin kestäviä satuja. Oikeassa olet Tiia "Veljeni Leijonanmielen" suhteen: näitä on ääneen kahdelle ikäpolvelle tullut luettua ja eipä ole nieleskelyltä vältytty. Mutta samalla teksti on avannut luontevan sillaan keskusteluun kuolemasta yleensä:)
VastaaPoistaKyllä, aikaa ovat kestäneet hyvin nämä Lindgrenin sadut :) Joitain hänen kirjojaan on vielä lukematta.
PoistaVeljeni Leijonamielihän oli paheksuttu 70-luvulla, koska sen pelättiin yllyttävän lapsia itsemurhaan, tänä päivänä ei taideta onneksi näin ajatella. Kuolema on kuitenkin se mikä tässä herättää keskustelua tänäkin päivänä.
Hyvä havainto tuo, että myös Tengil siirtynee kuolemansa jälkeen Nangilimaan. Jossain teoksen kuolemanjälkeistä maailmaa verrattiin raamatulliseen Taivaaseen, joskin minusta ero on selvä siinä, että Nangijalaan pääsevät pahatkin ihmiset. Tengilin esimerkiksi on täytynyt olla paha jo edellisessä elämässäänkin, tuskin uusi maailma ja uusi mahdollisuus elämään häntä olisi korruptoinut.
VastaaPoistaMietin, että onkohan kirjan taisteluilla jotain yhteyttä 60- ja 70-lukujen aikana käytyyn Vietnamin sotaan. Lohikäärme ainakin on aika aasialaista kuvastoa.
Minunkin lapsuussuosikkejani ovat Veljeni, leijonamieli ja Ronja ryövärintytär, mutta etenkin Mio, poikani Mio teki vaikutuksen, ja pitäisikin lukea se pitkästä aikaa uudelleen. Olenkohan yläasteella viimeksi lukenut... eli ihan hyvän aikaa sitten. :)