Michael Cunningham: Villijoutsenet ja muita kertomuksia

Villijoutsenet ja muita kertomuksia oli jo ilmestymisestään kutkutellut kiinnostushermojani ja novellimaraton(jonka aikana oli tarkoitus alunperin sekalukea, mutta olin kipeä ja Cunninghamin teos imaisi sisäänsä) loi todellisen syyn tarttua tähän – vaikka oikeasti nämä taitavat nimensä mukaisesti olla enemmän kertomuksia kuin novelleja, en suostu vieläkään ymmärtämään niiden eroa, joten mulle nämä ovat nyt novelleja.

Aikuisten sadut, mikäpä sen enempää kiinnostaisi satujen ystävää, joka kuitenkin tosiasiassa on melko kyyninen ihminen ja onnelliset loput eivät tunnu uskottavilta. Ai, olenko ristiriitainen? Usein kyllä. Eli pidän saduista, niiden lukemisesta ja usein lopuistakin, mutta yhtä hyvin uppoan myös kaikkeen diipimmästä kertovaan tekstiin. Niiden yhdistäminen kuulostaa lupaavalta.

Villijoutsenet ja muita kertomuksia pitää sisällään kymmenen Cunninghamin uudelleen muovaamaa tuttua kertomusta. Ilman niitä onnellisia siirappisia loppuja. Olen muuten kuullut, että monet Disney-filmatisoidut sadut eivät ole alunperin olleet ihan sitä, miltä ne nyt bluraylta katsottuna näyttävät. Alkuperäiset tarinat saattavat olla hyvin rujoja, sisältäen raiskauksia ja muita kauheuksia. Ihan niin diippeihin tunnelmiin Cunningham ei meitä vie muovattujen kertomuksiensa parissa, mutta nykyaikaistuksen ja käsittelyn kohteena ovat muun muassa Hannu ja Kerttu, Tittelintuure ja Tähkäpää.

Suurimman osan kertomuksien hahmoista tunnistan, mutta osa jää kysymysmerkeiksi. Ehkä en ole lukenut tai kuullut niistä lapsena. Sadut ovat saaneet mukaansa ripauksen realismia ja on mielenkiintoinen idea päästä kurkkaamaan mitä niiden onnellisten loppujen sijaan tapahtuukaan. Näkökulmat ovat erilaisia, kohtalot traagisia – joka tuo sadut lähemmäksi oikeaa elämää. Harvalla meillä on se täysin onnellinen loppu ja siksi nämä tarinat tuntuvat realistisilta, eikä traagisuus mene yli.

Hauska ajatus, johon kirjaa lukiessani törmään on leikittely sillä, että kenties hirviö ei ole noiduttu hirviöksi ilman hyvää syytä. Niin, siinäpä ajatuksen aihetta. Yhdeksi suosikikseni nousee Me hirviöt -novelli, jonka loppu pisti selkäpiin karmimaan. Vanha hullu eukko kertoo sinä-muodossa Hannun ja Kertun tarinan, mutta päähenkilönä onkin noita. Sinä-muoto toimii siinä mielestäni todella hyvin, mutta sitä käytettiin myös joissain muissa kertomuksissa, mielestäni ei-ihan-yhtä-onnistuneesti.

Jokaisessa novellissa on yksi Yuko Shimizun kuvittama kaunis, yksityiskohtainen kuva, jotka mielestäni herättävät kirjan eloon. Kuvia katsellessa ihastelin kovasti niiden kauneutta ja viivyttelin silmiäni sivulla hyvän tovin.

Lisään vielä loppuun painotuksen, satuja nämä ovat, mutta eivät lapsille. Saattaisin ehkä silloin tällöin lukea vastaavia lisää.

Gummerus 2016

150s.

Kirjastolaina

Novelleja haasteeseen kertyi 10.

Yhteensä novelleja luettu: 64.

Kirjabloggaajien joulukalenteri - luukku 23.

Näin aatonaatoksi ajattelin kasata omia ajatuksiani joulusta Kirjabloggaajien joulukalenteriin ja siitä mitä se mulle merkitsee. Lopussa on pieni "lahja" niille, jotka eivät sitä ole vielä syystä tai toisesta lunastaneet.

Kuten varmaan kaikilla lapsilla, itsellänikin joulu oli vuoden suosikkijuhla omien synttärien ohella. Joulupukkia ja ennen kaikkea lahjoja odoteltiin vesi kielellä jo viikkoja ennen joulua. Suvun pariin kokoontuminen oli mukavaa, vaikka jouluruuat eivät juuri maistuneetkaan. Se korvautui sillä, että suklaata sai syödä senkin edestä.

Vanhemmaksi kasvettuani aloin vihata kaikkea jouluun liittyvää, erityisesti joka puolella pyöriviä joululauluja ja telkkareissa lokakuusta asti pyöriviä joululahjamainoksia. Lahjojen saanti oli silti edelleen mukavaa, vaikka ei nostanutkaan samanlaista odotuksen riemua kuin lapsena. Jouluruuat eivät vanhemmitenkaan ole olleet suosikeitani, mutta syön ihan mielelläni rosollia sekä lohta.

Nykyään suhtaudun jouluun melko lailla neutraalisti. Itseään ärsyttäviltä asioilta voi sulkeutua pitämällä tv:n ja radion suljettuina ja olen muutenkin jotenkin onnistunut blokkaamaan koko juhlan mielestäni. Yleensä havahdun vasta aatonaattona, että, tosiaan, huomennahan on joulu. Itse asiassa koko joulun funktio on itselleni hieman outo; onko todella vaivan arvoista stressata kaksi viikkoa kaikesta mahdollisesta hermoromahduksen partaalla, että voi ottaa kaksi päivää ihan rauhassa? Eikö tuon rauhouttumisen voisi tehdä ilman tuota maailmanlopun enteilyä? Mukavaksi perhejuhlaksihan tuo on tarkoitettu, onko silloin tosiaan kaiken pakko olla viimeisen päälle tip top? Ei ne sukulaiset mitään kuninkaallisia ole.

Yksi asia, mikä myös joka joulu puhuttaa on se, että onko jouluna lunta. Monille tämä tuntuu olevan sydämen asia, mutta itselleni asia on aivan se ja sama. Lumi tai lumettomuus ei vaikuta joulun viettooni millään tapaa, sillä ainakin tähän asti olen kaikki jouluni viettänyt sisätiloissa. Tiia taas kertoo, että koska jouluksi on muutenkin vaikea näin vanhempana saada se joulutunnelma, niin lumi olisi siihen oivallinen ja Tiia siis toivookin valkoista joulua.

Eilinen luukku aukesi Luettua elämää -blogissa ja huominen, jouluaaton luukku aukeaa Pikun kirjablogissa. Lista mukana olevista blogeista löytyy kalenterin ensimmäisestä luukusta, Hyllytontun höpinöistä.

Sitten se "lahja" jonka lupasin: Elisa Kirjasta saa ladattua ilmaiseksi Charles Dickensin klassikkoteoksen Saiturin Joulu. Löytyy sieltä muitakin ilmaisia klassikoita, jos juuri jouluinen opus ei nappaa. Tällä postauksella haluan toivottaa jokaiselle oikein ihanaa ja lämmintä joulua! Tiia välittää terveisensä tähän postaukseen kaikille lukijoille. Nauttikaa yhdessäolosta ja lomasta.

Roald Dahl: Kuka pelkää noitia

Kuluvana vuonna on tullut täyteen 100 vuotta Roald Dahlin syntymäpäivästä. Yöpöydän kirjat-blogissa oli 1.1.2016-13.9.2016 ajan Roald Dahl -lukuhaaste. Emme ihan haasteeseen ehtineet, mutta ajatuksena on ollut lukea Dahlilta ainakin Jali ja suklaatehdas (Olen nähnyt leffan, siis Johnny Depp, aaaaah....No ei siitä sen enempää). Roald Dahl on juhlavuotenaan huomioitu myös monella muulla tapaa. Kesällä elokuviin tuli Iso Kiltti Jätti. Luettavaksi valikoitui kuitenkin kuluvana vuonna 2016 sadan vuoden kunniaksi uusintapainoksena ilmestynyt Kuka pelkää noitia. 

Vielä ei ollut myöhäistä tarttua Dahliin juhlavuonna ja kirja menikin luettavaksi siis heti saapuessaan. Yksi aukko sivistyksestä paikattu.

Dahlin kirjoja tituuleerataan hauskoiksi, anarkistisiksi ja kielellä leikitteleviksi – eikä suotta. Vaikka Kuka pelkää noitia on lastenkirja, se ei ole satu. Se ei ole ruusunpunaa, vaan kuten nimestä voi päätellä, tarina noidista. Tarina pikkupojasta ja hänen norjalaisesta isoäidistään. Poika menettää vanhempansa tapaturmaisesti ja isoäidistä tulee hänen huoltajansa. Pikkupoika ei tiedä noidista mitään ja alkuun arveluttaa uskoako isoäitiä, joka kertoo pikkuseikkoja, joista noidan tunnistaa. Noitia on kaikkialla, eikä heitä ulkonäöltä tunnista, ellei tiedä kyseisiä seikkoja.

Noidat eivät tyypilliseen tapaan lentele luudillaan, vaan kulkevat valeasuissa hämätäkseen lapsia ja näyttääkseen ihan tavallisilta rouvilta. Oikeasti noidat vihaavat lapsia ja haluavat heistä kaikista eroon. Nyt heillä, tai oikeastaan Mahtavalla Ylinoidalla on toteutusta vailla oleva suunnitelma - keino tuhota kaikki Suomen lapset. 

Kirja on juonenkäänteissään hurja, mutta ei yliampuva. Heti alkumetreillä se imaisi sisäänsä olemalla niin kovin jännittävä. Musta huumori ja anarkia viehättää ja tekee lukukokemuksesta nautiskeltavan. Kirjaa ei viitsisi lukea yhdeltä istumalta vaan säästellä, jotta sitä riittäisi. Aika harvinaista oikeastaan itselleni, yleensä pyrin lukemaan nopeasti kesken olevat kirjat. Tätä tahtoisin makustella ja pysyä pidempään siinä kutkuttavassa jännityksessä.

Kovanaamana en voi mitenkään myöntää kirjan pelottaneen, jänskätti vain vähän(ai vähän?). Lapsena tämä olisi pelottanut, ihan pienille lapsille kirja ei tosiaan siis sovellu iltasaduksi, mutta alakouluikäiselle suosittelen. Menevää jännitystä.

Henkilöt tuntuvat sympaattisilta, varsinkin isoäiti nousi suosikikseni. Ja koska nautin aina myös pahiksista, niin myös kiehtovista noidista pidin ja heistä voisin haluta tietää lisääkin. Loppu on kirjaan juuri sopiva, ei äklösiirappinen, vaan sopivasti positiivinen ja hauska. 

Quentin Blaken kuvitus on erikoista, mutta jollain tapaa tuttua ja alan epäröimään olenko sittenkin lukenut jotain Dahlilta lapsuudessa? Millään en kyllä saa päähäni, vaikka etäinen muistikuva on jostain koulun kirjastosta lainatusta erityisen jännästä kirjasta. Muistan lapsuudesta niin vähän(varhais-iän dementia), etten uskalla laittaa päätäni pölkylle asian puolesta. Jos olen jonkin Dahlin kirjan aiemmin lukenut, voin varmasti todeta Blaken kuvituksen olevan myös mieleenpainuvaa. Vaikka kuvitustyyli on rosoista, niin sanoisin sen sopivan kirjaan täydellisesti, eihän Kuka pelkää noitia mikään satu olekaan. 

Ehdoton aarre kirjahyllyyn ja lisää Dahlia kierrokseen. Roald Dahl on tutustumisen arvoinen, omalaatuinen (hyvällä tavalla) ja voin suosittaa myös lastenkirjallisuudesta niin piittaamattomillekin, vaikka on Dahl kirjoittanut aikuisempaa materiaalia myös. 

Ps. Kääntäjän idea sijoittaa tarina Suomeen on hauska. Näin on toteutettu muissakin Dahlin lastenkirjoissa.

Art House 2016

224s.

Kuvitus: Quentin Blake

Suomennos: Sami Parkkinen

Arvostelukappale

Astrid Lindgren: Meidän Marikki

Astrid Lindgren, monien hyvien ja lempeiden lukuhetkieni luoja. Läheisimmäksi kirjaksi lienee jäänyt Ronja Ryövärintytär, jonka olen tähän ikään mennessä lukenut jo useampaan otteeseen. Lindgrenin kirjoja olen paljon lukenut ja niistä pitänyt, mutta Kesäkummun Marikin kommellukset ovat jääneet tähän asti lukematta. Vaikka kirjoissa säilyy ihanan positiivinen ja toisaalta kepeä lastenkirjallisuuden ote, niissä käsitellään yllättävän paljon kipeitä aiheita, kuten kuolemaa, köyhyyttä ja nyt Marikkia lukiessani näen selkeitä viitteitä alkoholismiin.

Meidän Marikki on yhteisnide kirjoista Marikki ja Marikki ja Kesäkummun Tuikku.

Epätoivoon ei kuitenkaan kipeiden aiheiden keskellä vaivuta, päätarina pyörii tässä tapauksessa pitkälti Marikin ja hänen pikkusiskonsa Liisan ympärillä, mutta taustalta voi nähdä ja aistia myös paljon muuta. Lindgren ei naapurin Nilssonin sedän juoppoutta tai avustuksesta punaiset housut saaneen Pöpö-Miian täitä ja köyhyyttä kaunistele – eikä kuulukaan. Tarina sijoittuu oletukseni mukaan 1900-luvun alun Ruotsiin, joten se luo hyvää ajankuvaa. Lisäyksen ajankuvaan tuo se, että isä käy töissä, äiti on kotirouvana ja löytyypä taloudesta piikakin.

Marikki on 7-vuotias tyttö, joka asuu perheineen Kesäkummuksi nimetyssä talossa. Marikilla on kaksi vuotta nuorempi pikkusisko Liisa, joka katsoo siskoaan hieman ylös päin. Kesäkummussa asuu myös kotiäiti ja paikallislehden toimittaja-isä, Alva-piika, koira ja kissa. Silloin tällöin mukaan tulee myös pyykkiä pesemään Pyykki-Iida.

Vaikka Marikki on hyväntahtoinen joutuu hän alati Liisan kanssa kaikenmoisiin kommelluksiin. Sateenvarjon kanssa katolta alas hyppääminen saattaa kuulostaa hauskalta pikku lentotuokiolta, mutta alas tullessa voi kolahtaa ja sattua. Välillä ajaudutaan tappeluun, välillä tehdään huviretkeä ja välillä leikitään. Onnistuu Marikki myymään pikkusiskonsa jopa orjaksi. Lasten pienet huolet, kuten se että sisko on syönyt suklaaukkelilta pään irti, koulunkäynti ja muut arkiset asiat tekevät kirjasta kiehtovan, eri tavalla kuin vaikka Veljeni Leijonamielessä. Meidän Marikki on ajankuvallaan arkea ja yhteiskuntaa erittäin hyvin kuvaava lastenromaani, joka taipuu myös aikuisempaan makuun.

On mielenkiintoista huomioida, kuinka paljon kirja otti kantaa yhteiskunnallisiin asioihin. Naapurin erilainen perhe - 15-vuotias Abbe-poika leipoo kotona, eikä käy koulua. Abben isä ryyppää, rahaa ei tunnu riittävän ja lapsen joululahjakin unohtuu. Nilssonin-täti on valmis kauppaamaan elimensä. Pyykki-Iidan naapurissa asuu isätön ja köyhä Pöpö-Miia.

Ilon Wiklandin kuvitus taas ilahduttaa ja luo idyllistä miljöötä. Tekipä mieli tarttua värikyniin joitain kuvia silmäillessäni(en ehkä kuitenkaan viitsi). Meidän Marikki on jälleen yksi Astrid Lindgrenin loistavista lastenkirjoista, vaikka Ronja ei ykköspallista luovukaan.

WSOY 2016

447s.

Arvostelukappale

Emma Puikkonen: Eurooppalaiset unet

Olin jotenkin jättänyt Emma Puikkosen teoksen täysin huomiotta, vaikka toki sen Finlandia-ehdokkuudesta olin tietoinen. Luettuani joitain blogipostauksia kirjasta, mielenkiintoni heräsi ja päätin itsekin sen lukea, kun teos kerran BookBeatista löytyi.

Eurooppalaiset unet on episodiromani, joka tuo nokkelalla tavalla erilaisia ihmiskohtaloita yhteen. Tšekkiläinen rekkakuski Toma ottaa kyytiinsä ruotsalaisen liftarin Johanneksen, jonka kanssa hän suuntaa Espanjaan. Vuosia myöhemmin Johannes halvaantuu helsinkiläisessä maauimalassa ja saa hoitajakseen somalialaispakolaisen, jolla on myös oma värikäs historiansa. Myöhemmin myös kummankin lapset, Johanneksen poika Joel ja hoitajan (en nyt muista nimeä kirveelläkään) tytär Immi pääsevät kirjan loppupuolella ääneen omissa kappaleissaan. Muualla maailmalla tarinoissa esiintyvät mm. hollantilainen laulajatar ja Unkarin pääministeri.

Eurooppalaiset unet on kerrassaan onnistunut episodiromaani, jossa eri episodien päähenkilöt liitetään sulavasti yhteen. Vaikka kirja on alle 200-sivuinen, on siihen saatu mahdutettua mukavan paljon erilaisia episodeja. Oikeastaan juuri sopivasti, sillä enempi olisi voinut olla jo liikaa.

Puikkonen hyödyntää puhekieltä tekstissään runsaasti ja se myös on erittäin toimivaa, eikä tuo minkäänlaista vaivautumisen tunnetta, kuten usein helposti käy (vertailukohtana esimerkikiksi Katri Lipsonin Detroit). Kirjan teksti on muutenkin eläväistä ja useista tarinoista saa todella vahvan tarttumapinnan, aivan kuin olisi itse paikalla seuraamassa tapahtumia.

Viimeinen ja pisin kappale tulevaisuudesta oli kuitenkin pienehkö pettymys. Immin työstä todellisuuden vääristäjänä ei saa oikein minkäänlaista otetta ja kappaleen tapahtumat tuntuvat turhan korneilta, vaikka muuten nautinkin läpi kirjan mainioista maagisen realismin elementeistä.

Hieman ihmettelen ettei kirjaa huomioitu isommin Finlandia-palkintoja pohtiessa. Toisaalta, enpä itsekään ollut kärryillä sen hienoudesta kuin vasta nyt.

WSOY 2016

173s.

Luettu e-kirjana

Tim Walker: Lost in Suomi

Lapsuudessa Tim Walkerin naapurustossa asui perhe nimeltä Kivinen, jotka olivat erilaisia – kohtelias tapa korvata sana ”omituisia”. Kivisten tavat poikkesivat paljon paikallisten perheiden tavoista. Kivisten lapset kirmasivat pihalla alasti, Kiviset eivät tuhlanneet puheluissaan aikaa kohteliaisuuksiin, vaan menivät suoraan asiaan. Silloin Tim ei vielä tiennyt, miten paljon suomalaisuuden kanssa päätyisikään tekemisiin. 17-vuotiaana hän tapasi suomalaisen tytön ja se oli nuorelle pojalle menoa se. Pariskunta päätyi yksiin, naimisiin ja asuivat alkuun yhdessä Yhdysvalloissa, mutta lasten myötä muuttivat Suomeen. Kirjassa Tim kertoo kokemuksiaan suomalaisista, suomalaisten tavoista, kulttuurista ja suomalaisuudesta sekä tietysti – kulttuurieroista. Niitähän on Amerikkaan verraten aika paljon.

Tim on opettaja ja muiden opettajien mielestä hän tervehtii käytävillä törmätessä liian usein, kerran päivässä riittää – enempi on liikaa. Opettajana hän tekee myös tarkkoja huomioita Suomen kehutusta koulutusjärjestelmästä.

Kirjassa nousee esiin paljon asioita, joita itse pitää itsestäänselvyytenä. Lakanoiden viikkaaminen, ihmisten rauhallisuus, saunominen ja penkkiurheilu pääasiassa jääkiekon parissa. Timillä tuntuu olevan positiivinen suhtautuminen, sillä mikään asia ei korostu erityisen negatiiviseksi, kummastuttavaa sen sijaan on moni asia. Suomalaisten jokakesäinen jäätelöhimo esimerkiksi, jäätelökojut aukeavat sunnuntaisin jo ennen kauppoja. Kepeys säilyy mukana koko ajan, siivittäen Lost in Suomen positiiviseksi lukukokemukseksi.

Suomalaisia kiinnostaa enemmän tervehtiä perheen koiraa, kuin Timiä vaimoineen ja lapsineen. Walkerin kokemukset tuntuvat osuvilta ja tarkkanäköisiltä. Myös vertailu Yhdysvaltojen tapoihin tuo lisää mielenkiintoa kirjaan.

Kustannus S&S 2016

kuunneltu äänikirjana

207s./ 4h 12min

Äänikirjan lukija: Eino Heiskanen

Novellimaraton (päivittyvä postaus)

Novellimaraton on novellihaasteenkin järjestäjän, Ompun, emännöimä lukumaraton. Lähdettiin tähän suurella innolla mukaan, mutta ollaan kumpikin kipeinä, joten lukusaldo saattaa jäädä pienemmäksi kuin alun perin suunniteltiin. Aloitettiin lukumaraton tänään klo 15.00 ja jatketaan sitä siis huomiseen 14.59 asti.










Klo 15:00 Tiia aloitti ensimmäisenä lukemaan Michael Cunninchamin Villijoutsenet ja muita kertomuksia -novellikokoelmaa kaksi ensimmäistä novellia, 32 sivua.

Klo 15:00 Tommi aloitti George Saundersin Joulukuun kymmenes -novellikokoelman kahdella novellilla, 30 sivua.

Kipeys rajoittaa suuresti lukemista, sillä iltaa kohden kuume kipusi pikkuhiljaa ylöspäin, kunnes yhdentoista aikoihin alkoi tuntumaan olo vihdoin inhimilliseltä.

Klo 23:00 Tiia jatkoi Villijoutsenia neljällä novellilla, 47 sivua. Yhteensä kuusi novellia, 79 sivua.

Klo 23:00 Tommi jatkoi Saundersin parissa kolmen novellin verran, 50 sivua. Yhteensä viisi novellia, 80 sivua.

Sunnuntaina jo olo pitkien yöunien ansiosta paljon parempi, eikä kuumettakaan ole. Lukemiseen saimme pienen loppukirin vielä. Kipeänä emme ole sen tarkemmin jaksaneet raportoida lukukokemuksista, vaan kirjoista tulee sitten ajallaan omat juttunsa.

Su klo 14:00 Tiia jatkoi Villijoutsenien parissa kahdella novellilla, 46 sivua. Yhteensä koko maratonille saldo kahdeksan novellia, 125 sivua.

Su klo 14:00 Tommi tarttui Tove Janssonin Näkymättömään lapseen ja viihtyi muumien parissa kolmen novellin ja 60 sivun verran. Yhteensä maratonin saldo kahdeksan novellia, 140 sivua.