tiistai 31. tammikuuta 2017

Kirjabloggaajien klassikkohaaste vol 4: Mihail Bulgakov: Saatana saapuu Moskovaan/Grimmin satuaarteita

Kirjabloggaajien klassikkohaaste on tullut neljännen kerran päätökseensä. Kyseessä on puolen vuoden välein järjestettävästä haasteesta, johon kukin mukaan ilmoittautunut bloggaaja lukee klassikon ja kirjoittaa siitä ja kaikki julkaisevat postauksensa samana päivänä. Tällä kertaa päivä on tämä: 31.1.2017. Tällä kertaa klassikkohaastetta emännöi Yöpöydän kirjat -blogin Niina T. Seuraavan 31.7.2017 järjestettävän haasteen isännöi Tekstiluola -blogin Tuomas. Alunperin Tiia ilmoittautui mukaan Richard Adamsin kirjalla Ruohometsän kansa, mutta kuten totuttua, suunnitelmat usein muuttuvat joten... Alla kummankin meistä ns. oma postauksemme valitsemistamme kirjoista.

Ensin ääneen pääsee Tommi:

Puntaroin useiden eri vaihtoehtojen välillä, mutta lopulta päädyin lukemaan kirjabloggareiden klassikkohaasteeseen tämän venäläisen kirjallisuuden klassikon. Itse asiassa luin kirjan jo syksyllä, mutta en saanut silloin aikaiseksi kirjoittaa bloggausta valmiiksi, joten tartuin näppäimistöön vasta tammikuussa.

WSOY 2007
480s.
Kirpparilöytö
 
Juoni on melko hyvin pääteltävissä jo teoksen nimestä: Saatana saapuu Moskovaan. Siitä alkaakin mitä erikoisin tapahtumien sarja, kun Saatana kätyreineen pistää tuulemaan ympäri Moskovaa. Kirjan ensimmäisessä osassa tapahtumia pääseekin seuraamaan erittäin monesta eri vinkkelistä, sillä jokaisessa 18 kappaleessa on eri päähenkilö toisen osan keskittyessä vain pariin henkilöön. Meininkiä näistä kahdeksastatoista kappaleesta ei puutu, kun päitä irtoilee, mielisairaala täyttyy uusista potilaista ja poliisi saa mitä kummallisimpia rikosilmoituksia.

Huolimatta järkyttävästä määrästä eri henkilöitä samankaltaisine venäläisine nimineen, kirjassa pysyi kokoajan hyvin kärryillä eikä henkilöt päässeet sekoittumaan. Ensimmäinen osa olikin kirjassa enemmän mieleeni, sillä tapahtumien etenemistä eri näkökulmista kuvattuna oli erittäin mielenkiintoista seurata. Toisessa osassa keskitytään enemmän ihmissuhdekiemuroihin, eikä se alkuun vakuuttanut niin paljoa kuin ensimmäinen, mutta vauhtiin päästyään jälkimmäinenkin puolisko kirjasta muuttui todella viihdyttäväksi. Hieman jännitin millainen loppuratkaisu tällaiselle kirjalle on keksitty, mutta se oli onneksi varsin onnistunut.

Vaikka kirjan juoni kuulosti mielenkiintoiselta, pelkäsin aika pahasti että kirja tulee silti tylsistyttämään minut. Onneksi päätin kuitenkin tarttua teokseen, sillä Bulgakovin kerrontatyyli ja huumori purivat allekirjoittaneeseen täydellisesti. 

Itse asiassa kirja nousi yhdeksi kaikkien aikojen suosikeistani. Omissa papereissani teoksen suuruutta korostaa vielä se, että Bulgakov oli loppuvaiheessa niin huonossa kunnossa, että joutui jättämään kirjoittamisen kesken neljä viikkoa ennen kuolemaansa, ja näin ollen hänen vaimonsa viimeisteli Bulgakovin ohjeiden mukaan viimeiset keskeneräiset kohdat. Saatana saapuu Moskovaan ei todellakaan nauti turhaan klassikkostatuksesta, sillä näin lähes 80 vuotta kirjan kirjoittamisen jälkeenkin, on teksti erittäin osuvaa.

Bulgakovin mestariteoksesta inspiroituneena aloitinkin vähän aikaa sitten toisen venäläisen kirjallisuuden klassikon, Dostojevskin Idiootin, jonka parissa olen myös hyvin viihtynyt. Kiitos klassikkohaaste!


Nyt postausta omalta osaltaan jatkaa Tiia: 

Kuten jo alussa lukeekin, alkuun tarkoitus oli lukea Ruohometsän kansa, mutta jostain syystä kirja ei oikein kutsunut hyllystä. Pähkäilin alkuun pääni puhki vaihtoehtoja. Omasta hyllystä löytyisi useita klassikoita, mutta jätin lukemisen todella viime tinkaan ja mietin että jätänkö koko klassikkohaasteen väliin. Eräs kirja kuitenkin kutsui hyllystä, tämä.
Meni hetki, ennenkuin tajusin että tätähän voi soveltaa klassikkohaasteeseen. Tämä kirja, johon on koostettu Grimmin parhaita ja suosituimpia satuja, tuskin itsessään on klassikko - mutta sen sisältö todella on. Vai miltä kuulostaa Tuhkimo, Peukaloinen, Lumikki, Punahilkka, Hannu ja Kerttu? Ne ovat luultavasti kaikki vähintään nimeltä suurimmalle osalle tuttuja. Monille ne ovat varmasti tutuimpia Disneyn elokuvasovituksista, niinkuin itsellenikin moni näistä.

Tartuin kirjaan ennakkoluulottomasti, sillä se houkutti. Ostimme sen alennuksesta viime vuonna, eikä hintaa jäänyt montaa euroa. Tilasimme sen netistä, joten en tiennyt sen olevan kokonaan kuvitettu. Meillä on myös toinen Grimmin veljesten Jacobin ja Wilhemin kirja, jossa toki jokaisessa sadussa taisi olla yksi kuva, mutta en osannut odottaa että tässä on kirjan jokainen sivu kuvitettu. Mietin hetken, viitsinkö mennä tässä haasteessa siitä mistä aita on matalin, ja lukea siihen kuvakirjan. Sitten päätin, no miksi ei. Luen kuvitettuja kirjoja, mutta en yleensä kuitenkaan kuvakirjoja (poikkeuksia lähinnä Tove Janssonin Kuinkas sitten kävikään?).

Tässä kohtaa kuvakirja tuli kuitenkin tarpeeseen, sillä ihastuin siihen silminnähden. Prinsessatarinat Lumikki, Tuhkimo, prinsessa Ruusunen ovat itselleni entuudestaan tuttuja pelkästään niistä Disneyn elokuvista. Ne oli oikein mukava lukea ja nähdä tarinana. Nimenomaan nähdä, sillä katsokaa:
Svend Otto S.:n Kuvat ovat todella isoja ja kauniita. Niitä on tosiaan joka sivulla ja niiden avulla tarinan voi todella nähdä.

Monet tarinat ovat tosiaan tuttuja lapsuudesta,  Taikapöytä, kulta-aasi ja ryhmysauva on mukana yhdessä lapsuudesta tutussa satukokoelmassa, jonka nappasin vanhempien kaapista omaan hyllyyn. Saapasjalkakissan voisin vahvasti väittää lukeneeni samalla kuvituksella ala-asteen äidinkielen tunnilla. Kaikki tarinat olivat siis jollain tapaa valmiiksi tuttuja ja yllätyin miten hyvin muistin ne, kun intouduin lukemaan kirjaa. Esimerkiksi Susi ja seitsemän pientä kiliä on tuttu lapsuudesta, mutta enpä olisi arvannut että muistan sen niin hyvin. Sama Saapasjalkakissan ja Peukaloisen kohdalla. Muistan yleensä juonikuviot todella huonosti, varsinkin jos lukemisesta on aikaa. Näiden kanssa syttyi heti lamppu, mutta jotain pientä jännitystä onneksi oli ilmassa, etten ihan sanasta sanaan kuitenkaan muistanut. Ehkä nämä on tullut lapsena sitten koluttua todella hyvin tai sitten tarinat ovat painaneet ikimuistettavan jäljen aivolohkoihini.

Grimmin sadut yllättävät siinä, että miten ehdottomia ne ovat pahuuden kanssa. Paha saa aina palkkansa (ts. kuolee), eikä toisia tilaisuuksia ole. Ei mahdollisuuksia muuttua. Nykyisissä saduissa varmaan lähestulkoon poikkeuksetta paha saa pienen opetuksen ja mahdollisuuden muuttua ja sitten kaikki ovat sulassa sovussa keskenään. Ihan niin rajuja nämä Grimmin sadut eivät kuitenkaan ole, kuin alkuperäiset, joita en ole itse ikinä lukenut, olen vain kuullut niistä. Yllättävän rajuilta tuntuvat nämäkin. Jos joku pohtii näitä lapsille lukiessaan pitäisikö tekstiä sensuroida (olen kuullut että tätä tapahtuu), niin valinta on tietenkin oma. Olen itse kuunnellut näitä samoja tarinoita lapsena kasetilta äänikirjoina, enkä ole traumatisoitunut vaan muistan ne kuuntelukokemukset positiivisena. Pidin saduista lapsena todella paljon. Pidän vieläkin.

Muihin lukuhaasteisiin: 
Helmet-lukuhaasteen kohtaan 22. Kuvitettu kirja, 
Ajattomia satuja ja tarinoita -lukuhaasteeseen
Uudelleen luettua -lukuhaasteeseen

lauantai 28. tammikuuta 2017

Anja Kauranen: Syysprinssi

Anja Kaurasen (nykyinen Snellman) teos Syysprinssi nousi viime syksynä ajankohtaiseksi, sillä kirjan pohjalta tehty elokuva sai ensi-iltansa syksyllä 2016. Kaurasen Syysprinssi ilmestyi vuonna 1996 ja mielenkiintoisen siitä tekee sen omaelämäkerrallinen tausta. Se kertoo Anja Kaurasen ja Harri Sirolan (1958-2001) tulisen ja palavan rakkaustarinan. 1980-luvun alun Helsinki, punk, esikoiskirjailija Harri Sirola "syysprinssi" ja punkin papittareksi tituleerattu Anja Kauranen. Syysprinssi kertoo ajasta, jolloin Kauranen kirjoitti esikoiskirjansa Sonja O. kävi täällä, joka muuten kiikkuu TBR-listani kärjessä, eikä Syysprinssin lukeminen varsinaisesti tiputtanut sijoitusta listalla.
WSOY 1996
159s. /4h 38min
kuunneltu äänikirjana

En voisi kehua kirjavuoteni 2017 voineen alkaa yhtään paremmin. Olen lukenut(&kuunnellut) toinen toistaan parempia kirjoja, eikä matkalle ole vielä sattunut juuri huteja.

Sirolan ja Kaurasen välille syttyi 1980-luvun alulla intohimoinen suhde. Punkin hengessä he olivat mukana pitämässä Virhe-yhdistystä lehtineen.Yhdessä he kirjoittivat ja yhteisen kirjoittamisen kuvaus onkin yksi kirjan vahvuuksista. Intohimoinen ja rakkauden täyteinen suhde hiipuu Kaurasen kirjoittaessa esikoiskirjaansa ja Sirolan kadotessa välillä päiväkausiksi. Sirolan kirjoittaminen ei sujunut. Rakkaus hiipui.

14 vuotta myöhemmin he tapaavat sattumalta lentokentällä, juttelevat ja vaihtavat numeroita. Syysprinssi Sirola kärsii vakavasta depressiosta ja saa siihen sähköshokkihoitoja. Sirola ei sen tähden juuri muista hänen ja Kaurasen yhteisiä muistoja, niinpä Kauranen kävelyttää Sirolaa ympäri Helsinkiä tietyllä reitillä kertoen heidän muistoistaan ja tarinoistaan, heidän rakkaudestaan.

Kirjassa on punk-henki todella vahvasti läsnä. Ah miten kutkuttavaa. Virhe-yhdistys julistaa punkin ilosanomaa ja pyrkii selkeään pesäeroon sukupolvien välillä.

Kerronta on varmasti vedonnut moniin, sillä se saa miettimään rakkautta ja nuoruutta. Anja Snellman kuvaa rakkauttaan Sirolaa kohtaan niin hienosti, että väreilen. Elokuvaa on kehuttu, joten aion katsoa sen ehdottomasti. Traaginen ja koskettava tarina. Eikä vain rakkaudesta, vaan kirjoittamisesta, punkin aikakaudesta, mielenterveysongelmista, ahdistuksesta. Se on erotarina, sukupolviromaani, klassikko.

Okei, nyt meni taas hehkutukseksi. Olen alkanut miettimään uskottavuuttani kirjabloggaajana jo, sillä olen nyt jo hetken aikaa kehunut melkein kaikki kirjat maasta taivaisiin. Mutta minkäs teet kun olen lukenut nyt niin hyviä kirjoja. Ja lisää on tulossa...

En ole Sirolan tuotantoa itse lukenut, mutta hän oli ilmeisesti lahjakas, eikä saanut kovin paljon tunnustusta eläessään. Lopulta hän ei siis päässyt elokuvaa näkemään, sillä hän hyppäsi metron alle vuonna 2001.

Syysprinssi herätti myös orastavan kiinnostuksen Harri Sirolan tuotantoon. Jos rehellisiä ollaan, niin en pitänyt Snellmanin aneemisesta lukutyylistä. Hän siis lukee itse äänikirjan. Sen voinee laskea kirjan ainoaksi miinukseksi. Aion lukea kirjan uudelleen fyysisenä joskus. Ostan sen sitten omaan hyllyyn, nyt en voi sillä olemme kirjaostolakossa.

perjantai 27. tammikuuta 2017

Blogistanian äänestys 2016

Tuoreina kirjabloggaajina olemme nyt ensimmäistä kertaa Blogistanian äänestyksessä, jota organisoivat kotimaiset kirjabloggaajat. Äänestys on epäkaupallinen ja järjestetään vapaaehtoisvoimin. Voittajat saavat tunnustuksena kunniakirjan ja mahdollisuuksien mukaan järjestetään kukitus.

Mitään järjettömän suuria määriä emme ole kotimaisia teoksia lukeneet, mutta se ei onneksi estä äänien antamista. Annamme äänemme kahdessa kategoriassa, Kuopus ja Finlandia. Finlandiaa emännöi Lukutoukan kulttuuriblogin ihana Krista ja Kuopusta Notko, se lukeva peikko, jonka blogista on napattu hyviä lukuvinkkejä. Kategorioina on myös Globalia ja Tieto, joissa jätimme nyt äänemme käyttämättä. Finlandian pisteytykset olivat suhteellisen helppoja, kaksi parhainta olemme kumpikin lukeneet ja ne ansaitsivat sijoituksensa yksimielisesti. Kolmannen on lukenut vain Tiia, jolla oli pieniä valinnanvaikeuksia päätöksessään kahden kirjan välillä. Kuopuspisteet nimesi diktaattorina Tiia.



Kuopus


Kolme pistettä teokselle Siri Kolu: Kesän jälkeen kaikki on toisin
Kaksi pistettä Teokselle Salla Simukka: Sisarla
sekä yksi piste teokselle
Miikka Pörsti: Kaikkien juhla














Finlandia


Kolme pistettä menee teokselle Pekka Hiltunen: Onni
Kaksi pistettä teokselle Emma Puikkonen: Eurooppalaiset unet
Yksi piste teokselle Minna Rytisalo: Lempi
















keskiviikko 25. tammikuuta 2017

Minna Rytisalo: Lempi

Jos on viime vuoden aikana vähänkään enempää, kuin vain vilkaissut kirjablogeja, ei ole voinut välttyä Minna Rytisalon teokselta ja sen nostattamalta suosiolta. Todella moni olisi toivonut Lempiä Finlandia-ehdokkaaksi ja nyt kun kirjablogeissa on pukannut paljon juttuja viime vuoden suosikeista, Lempi on ollut monessa blogissa taas esillä - eikä turhaan.
Minna Rytisalo: Lempi

Kohdistin Lempiin kehuista huolimatta suuret ennakkoluuloni. Sota ja kauniiksi kehuttu kieli rokottivat kiinnostusta. Tommin ehdotuksesta kuitenkin sponttaanisti tartuin Lempiin ja annoin kirjan viedä. Enkä enää ihmettele, miksi se on niin paljon kehuja kerännyt. Mietin alkuun että miten voin edes kirjoittaa kirjasta, sillä siitä on kirjoitettu jo niin paljon hienoja postauksia. Miten voisin sitä enää paremmin kuvailla? Koska olen joulukuusta saakka pyrkinyt bloggaamaan jokaikisen lukemani tai kuuntelemani kirjan, en sallisi Lempin jäävän bloggaamatta. Ne muutamat kirjat joista Tommi on jo ehtinyt bloggaamaan, olen maininnut ne viimeisimmässä minikatsauksessa luetuiksi - en koe tarvetta blogata jo kerran blogatusta kirjasta.

Jukka Viikilän Akvarelleja Engelin kaupungista on myös kauniiksi kehuttu (myös omasta suustani) kirja, joka jätti kuitenkin kylmäksi. Olen siis onnellinen että uskaltauduin Lempin pariin näin pian.

Lempin tapahtumat sijoittuvat vuoden 1944 Lapin sodan aikoihin. Kirjan päähenkilö on nuori kauppiaantytär Lempi, joka ei kertaakaan itse pääse kirjassa ääneen, vaan hänen eloaan kuvataan kolmen muun henkilön kautta. Kaupunkilaistyttö on lyönyt hynttyyt yksiin Viljamin kanssa, he ovat menneet naimisiin ja Lempi on muuttanut pienen Pursuojan maatilalle. Ylioppilas Lempi ei ole tottunut sellaiseen elämään, jota maatila tuo tullessaan. Viljami ei kuitenkaan usko, että Lempi häntä hylkäisi.

Ensin ääneen pääsee Lempin mies Viljami, toiseksi heidän piikatyttönsä Elli ja viimeiseksi Lempin sisar, Sisko. Kirjan alussa äänessä on Viljami, joka rintamalla ollessaan saa kirjeitä Elliltä, joka kertoo Lempin häipyneen. Murtunut Viljami palaa pikkuhiljaa kotiinsa. Ei ole Lempiä, on vain lapset ja heitä hoitanut Elli. Jokaisen kolmen kertojan mielikuva Lempistä poikkeaa toisistaan aika suuresti. Viljami on rakkauden sokaisema, Elli taas ei varsinaisesti pitänyt emännästään, Siskon muistelmat taas tuntuvat realistisimmilta. Sota häljyy taustalla, mutta nimenomaan taustalla.

Lempi on esikoisteokseksi mainio ja se rakentuu upeasti. Oli hienoa heittää ennakkoluulot nurkkaan ja antaa kirjan viedä. Mukava yllätys. Koko kirjan ajan mukana seuraa jännite ja ajatukset muuttuvat aina uuden kertojan myötä. Mitään uutta sanottavaa kirjasta on vaikea keksiä, mutta se sanottakoon että tarina rakentuu hienosti parissa sadassa sivussa. Lempi on rakkaustarina, tragedia joka jää mieleen pyörimään. Alkuun kestää hetki päästä siihen sisälle, mutta kun pääsin, Lempi imaisi mukaansa ja kokonaisuus tuntuu harkitulta.

Gummerus 2016
234s.
kirjastolaina

Ei ole kirjaa turhaan kehuttu. Siksi se meneekin Helmet-lukuhaasteen kohtaan 2. Kirjablogissa kehuttu kirja.

sunnuntai 22. tammikuuta 2017

Salla Simukka: Valkea kuin lumi & Musta kuin eebenpuu

Kirjat jatkavat Salla Simukan Lumikki-trilogiaa, jonka ensimmäisestä osasta Punainen kuin veri ehdin jo kirjoittaa. Tarkoitus ei alunperin ollut kuunnella näitä heti perään, mutta kuten jo tuttua, tilanteet muuttuvat. Ensimmäisessä osassa oli sopivasti toimintaa ja sellaistahan on mukava kuunnella! Pakko myöntää, että en luultavasti olisi näitä jatko-osia enää lukenut mutta äänikirjana nämä tuntuvat toimivan paremmin.

Valkea kuin lumi, on trilogian toinen osa. Siinä Lumikki kaipaa yksinoloa ja rauhaa ja päättää lähteä Prahaan. Kuinka ollakaan hän ajautuu taas aikamoiseen soppaan. Yksin olemisen rauha jää väliin, sillä Lumikki törmää nuoreen naiseen, joka väittää olevansa Lumikin sisko. Hän kertoo nimekseen Zelenka ja että hänen ruotsalaisen isänsä nimi on Peter Anderson. Zelenka kertoo tunnistaneensa Lumikin vanhasta kuvasta.

Zelenkan "perhe" on omituinen. Hänen äitinsä on kuollut ja täysin tuntemattomat sukulaiset ovat ottaneet aikuisen tytön huomaansa ja kertoneet tälle että ovat sukua. Zelenka on asunut heidän kanssaan jo useamman vuoden ja pitää heitä pelastajinaan. Kakkososan pahis on uskonlahko, jonka takia Zelenka ja tietysti Lumikki myös ovat hengenvaarassa.
Kolmannessa osassa Musta kuin eebenpuu Lumikilla on stalkkeri, salainen ihailija. Ihailija tuntee Lumikin menneisyyden jopa paremmin kuin Lumikki itse. Muutenkin miehiä on tyrkyllä jopa kaksin kappalein. Kolmen kirjan ajan Lumikki on haaveillut entisensä Liekin perään. Nyt on uusi poikaystävä, mutta silti exä Liekki on mielessä koko ajan. Soppa on taas keitetty. Lumikin menneisyydestä aukeaa todella paljon näiden kahden kirjan aikana. Ensimmäisessä osassa lähinnä vähän vihjailtiin. Menneisyyteen oli ihan kiva kurkata, ja se mitä sieltä paljastui oli jopa yllättävää. Siitä plussaa.

Kovin realistisia nämä Lumikki-kirjat eivät ole (ei kai se ole kyllä tarkoituskaan). Miten sitä voisi yhdelle teinitytölle sattua näin paljon ja kaikesta hän selviää silti sankarina. En osaa näin kaikki osat kuunneltuani sanoa, mikä niistä olisi ylitse muiden, sillä jokainen osa tuntuu aika tasapaksulta sankaritarinan jatkolta. Ehkä nuorempia miellyttää, mutta mulla meni jo yli tuo Lumikin sankaruus. Vaikka kuuntelin kirjat ihan mielelläni, niin kolmas osa jo tökkii - onneksi se oli lyhyin. Vaikka nämä olivat ihan hyviä, niin todella - tauko tulee tarpeeseen. Ehkä näitä ei olisi kannattanut kaikkia putkeen kuunnella.

Lumikki on nuoresta iästään huolimatta harvinaisen itsenäinen ja looginen. Nämä ovat toki ihmisessä hyviä piirteitä, mutta pakko sanoa että irl en kestäisi tällaista täydellistä henkilöä. Onneksi en ole törmännytkään. Nuorena olisin kihissyt raivosta Lumikin luonteelle, nyt kun olen jo vanhuutta ja raihnaisuuttani vähän kypsynyt päädyn vain jupisemaan tänne kirjablogiimme.

Kuten sanottua, nämä olivat ihan luettavia, kuunneltavia mutta sain todella hetkeksi tarpeekseni nuortenkirjoista ja niistä on nyt pakko pysytellä hetki erossa. Helmet-haasteeseen laitan Valkoinen kuin lumi kohtaan 1. Kirjan nimi on mielestäsi kaunis ja Musta kuin eebenpuu kohtaan 21. Sankaritarina.

torstai 19. tammikuuta 2017

Viimeiset villitykset - Hendrik Groenin (83¼ v.) salainen päiväkirja

Gummerus 2017
380s.
arvostelukappale

Hendrik Groen ei pidä vanhuksista. Hän on itse 83-vuotias, eikä enää pidä niin kauheasti itsestäänkään. Hendrik kyllästyy omaan kiltteyteensä ja ystävällisyyteensä. Hän päättää päästää valloilleen oikean Hendrik Groenin. 1. tammikuuta 2013 hän aloittaa vuoden mittaisen päiväkirjan, johon hän kirjoittaa lähes joka päivä elämästään hollantilaisessa vanhainkodissa.

Päiväkirjaansa Hendrik kirjoittaa arkielämästä vanhainkodissa, pistävästä kateellisuudesta vanhusten kesken, harmittelee keskustelujen sairauskeskisyyttä. Hendrikillä on kaverina viinaanpäin menevä kirpeitä lohkaisuja viljelevä Evert. Evertin ja muutaman muun kanssa Hendrik perustaa Vanha vaan ei vainaa -kerhon, jonka tarkoituksena on kunkin vuorollaan järjestää jäsenille retki. Yksinäisyys painaa mummoja ja pappoja ja viimeisinä vuosina olisi kiva tehdä jotain hauskaa. Suljettu porukka herättää tietysti jupinaa niissä valittajissa, jotka eivät mukaan päässeet. 

Kyllä tätä kirjaa saa hymy poskilla lukea ja välillä tirskahdella. Vaikka kirjan aihepiiri ei niin loistelias olekaan yksinäisine vanhuksineen, eutanasiakeskusteluineen ja vakavine sairauksineen, salanimen takana piileskelevä kirjailija on onnistunut tuomaan kirjaan suurta hauskuutta ja huumoria niin että se pistää kuitenkin miettimään. Sisäliepeessä valaistaan, että kirjailija ei itse asu vanhainkodissa, mutta kirjoittaa omasta kokemuksesta - ja kyllähän sen mielestäni huomaa. Hahmot ovat eläväisiä ja todella uskottavia, juuri sellaisia kuin niiden kuvittelisi olevankin. Ei kuitenkaan mitenkään strereotypisia vaan realistisen oloisia. 

Kun tapahtumapaikkana on vanhainkoti, niin pelkkää huvitusta kirja ei ole. Sairastumisia, vakavampiakin sattuu matkalla paljon. Helle niittää vanhuksia, sattuu tapaturmia, on leikkauksia ja kihtiä. Ihan surkeuteen ei matkalla kuitenkaan vaivuta, vaikka osa näistä koskettaa Hendrikiä, hänellä on onneksi oiva asenne jäljellä olevaan elämään, sekä sopivasti huumorintajua, että pilke silmäkulmassa. Rohkeisin suositella luettavaksi teinistä vaariin. 

Vanhusten yksinäisyys ja tylsistyminen on harmistuttavaa ja uskon että aika samaa se on täällä Suomessakin. Siinä mielessä jopa ajankohtainen opus jos miettii millaista elämä vanhainkodissa on. Kirjan suurena teemana on ystävyys ja epäitsekkyys. 

Aika varmaa on, etten Hendrik Groenin ikäiseksi elä (tuskinpa haluaisinkaan...), mutta jos sattuisin elämään, toivon että silloin mukana kulkisi samantyylistä elämänasennetta.

Helmet-lukuhaasteesta kuittaan tällä kohdan 39. Ikääntymisestä kertova kirja. Hyviä vaihtoehtoja on myös 7. Salanimellä tai taiteilijanimellä kirjoitettu kirja sekä 16. Ulkomaisen kirjallisuuspalkinnon voittanut kirja.

tiistai 17. tammikuuta 2017

Ferdinand von Schirach: Collinin tapaus

Voisin myöntää 2017 vuoden alkaneen lukemisien suhteen todella hyvällä tolalla, sillä olen lukenut jo 12 kirjaa tämän vuoden puolella ja lähes kaikista olen pitänyt kovasti. Muutama on ollut sellainen ihan jees, ja yksi sellainen ihan luettava.

Dekkarin määrite on mulle yksi kysymysmerkki, esim onko tämä kirja dekkari? Miestä on myös siunattu helposti kirjoitettavalla nimellä, jonka jouduin tarkistamaan useaan otteeseen. Hei Ferdinand, ei Ferninand jne. Sukunimikin muistuttaa sriracha-nimistä kastiketta, jota ei yksikään ihminen tunnu osaavan kirjoittaa oikein, meni varmaan mullakin väärin. Lausuakaan sitä ei kukaan osaa. Nyt ajauduin väärille urille. Tämä on Goodreadsissa luokiteltu parikymmentä kertaa kategoriaan mystery>crime eli kyllähän tämän siis täysiverinen dekkari on oltava! Tuulta purjeisiin ja kohti uusia tuntemattomia seikkailuja.

Atena 2013
168s.
Oma ostos

Italialainen Fabrizio Collini on työskennellyt ikänsä moitteetta ja noudattanut lakeja. Collini on jo vanha mies ja yllättäen murhaa itseään vieläkin vanhemman miehen hotellissa, pyytää henkilökuntaa soittamaan poliisit ja jää itse odottamaan heitä aulaan. Oikeus määrää nuoren, aloittelevan Caspar Leinenin puolustamaan Collinia. Kaikkia kiinnostaa teon motiivi, mutta siitä Collini ei puhua putkahda. Tapaus vaikuttaa siltä, että Leninillä ei ole mitään toivoa puolustuksessaan ja juttu on jo valmiiksi hävitty.
                                                                                             
Juttua mutkistaa sekin, että kuollut mies on asianajaja Leninin perhetuttu, jo kuolleen parhaan ystävän isoisä, jonka Lenin tuntee oikein mukavana herttaisena miehenä.

Mikä siis oikeasti sai moitteettomasti käyttäytyneen miehen murhaamaan toisen todella julmalla tavalla, ampumalla ensin monta luotia päähän ja sitten vielä perään potkimalla naamaa muhjuksi? Sitä Leinen yrittää pohtia ja selvittää. Collini kyllä tunnustaa murhan, muttei suostu kertomaan motiivia. 

Collinin tapaus oli ensimmäinen rikosaiheinen kirjani tänä vuonna ja toivon että niitä mahtuu vuoteen vielä muutama lisää. Tämä ainakin oli nopea, mukaansatempaava ja vielä oikein hyväkin. Schirachin kieli on mukavan simppeliä ja vaikka stoori on lyhyt, se rakentuu sivumäärässään yllättävän hyvin. Kirjailija on ammatiltaan puolustusasianajaja, joten termit ainakin varmaan ovat kohdallaan ja kuvaus realistista. Laitan sen Helmet-lukuhaasteen kohtaan 35. Kirjan nimessä on erisnimi.

Tommi on aiemmin lukenut Schirachin novellikokoelman Syyllisyys, joka myös painottuu rikoksiin ja moraaliin.

maanantai 16. tammikuuta 2017

Roald Dahl: Annok Iplik











Kuka kirjoittaa lastenkirjan stalkkerimiehestä, jonka himot kohdistuvat alakerran naapuriin, joka tekee kaikkensa saadakseen naisen itselleen - keinoja kaihtamatta. No, kukapa muu kuin Roald Dahl. Dahlin omaperäinen tyyli tuli jo selväksi Kuka pelkää noitia -teoksesta, joka on anarkistinen, hauska ja todella jännittävä. Voi Annok Iplikiä pitää kauniina rakkaustarinanakin, mutta kun selasin Goodreadsia tämän kirjan osalta, moni ei sitä niin ole ottanut. Kirjaa on kritisoitu kyseenalaisesta moraalista, mutta on sitä pidetty myös symppiksena. Mikä siinä moraalissa sitten on niin kyseenalaista?

En osaa tarkastella kirjaa lapsen vinkkelistä, sillä olen jo aikuisuuden kynnyksellä. Voin kuitenkin sanoa, että ei lapsi tästä yöuniaan menetä, ei lapsi tästä kasva vinoon. Jos kuitenkin haluaa säilyttää lapsensa mielen vanhoilta stalkkerimiehiltä, niin kannattaa sitten pysyä muissa kirjoissa. Sopivalle huumorintajulle tämä on aivan oiva kirja. Se on vähän höpsö tarina, eikä tarkoitettukaan tosissaan otettavaksi. Ehkä jatkossa en lue englanniksi Goodreads-arvosteluja, jos ne ovat täynnä näin pahaa mielensä pahoittamista.

Herra Hapuli on yksinäinen ja ujo mies, asuu yksin kasviensa kanssa. Alakerrassa asuu rouva Hopia, jolla on kilpikonna nimeltä Allu. Rouva Hopia voivottelee, miten Allu ei millään kasva. Herra Hapuli saa siitä hienon ajatuksen ja vihjaa Hopialle tietävänsä kilpikonnien kasvamista koskevan salaisuuden. Rouva Hopia lupaa olla Hapulin orja koko loppu elämän ajan. Kekseliäs ja keinoja kaihtamaton on Hapulin suunnitelma saada rouva Hopia itselleen. Allu-kilpikonna saa siitä osansa, mutta onneksi sillekin tulee lopulta happy ending. Ei tässä mitään vikaa, nopea, pikainen lukutuokio aivan toisiin tunnelmiin ja maailmaan, täynnä Quentin Blaken kuvittamia kuvia.

Nostan Annok Iplikin Helmet-lukuhaasteen kohtaan 38. Kirjassa mennään naimisiin.

Otava 2014 (alunperin 1990)
70s.
kuvitus: Quentin Blake
suomennos: Sami Parkkinen
graafinen suunnittelu Emma Virtasalo
Oma ostos

lauantai 14. tammikuuta 2017

Caitlin Moran: Näin minusta tuli tyttö

Törmäsin kirjaan alunperin Bookbeatissa e-kirjana ja aloitin sen heti kiinnostuneena kuvauksen luettuani. Heti tuli kuitenkin sellainen tunne, että haluan lukea tämän fyysisenä, sillä uskoin todella kovasti tykästyväni kirjaan. E-kirjojen lukeminen ei ehkä vielä oikein tunnu luontevalta, isommalta näytöltä se voisi toimia. Kirja sitten löytyi alennuksesta joulun jälkeen ja pitihän se mukaansa napata. Kovin montaa päivää en sen aloittamisen kanssa jahkaillut.










Kustantamo S&S 2015
360s.
Oma ostos




Heti alkuun huomioni kiinnittyy kirjailijan huomautukseen, miten Näin minusta tuli tyttö on fiktiota, vaikka siinä on suuria yhtäläisyyksiä hänen omaan elämäänsä – hän ei ole Johanna, eivätkä muut hahmot hänen perhettään tai kavereitaan. Caitlin Moran kertoo olevansa itsekin suurperheestä, kunnan vuokra-asunnosta (samalta alueelta kuin päähenkilö), Wolverhamptonista ja aloittaneensa teini-iässä uransa musiikkitoimittajana. Mielenkiintoista, miten paljon yhtäläisyyksiä Moranin omaan elämään Johannan tarinalla on. Kuitenkin uskon (vai uskonko...), että se pääpiirteittäin on sepitteellinen teos, vaikka kyllähän aina on mukana ripaus totuutta.

Johanna Morrigan 14-vuotias, vuosi 1990. Johanna on onnistunut nolaamaan itsensä suositussa paikallisessa televisio-lähetyksessä hätäpäissään Scooby-Dooby-Doo mongerruksellaan ja saa perheineen lokaa niskaansa jatkuvasti. Pian Johanna päättää, että hänen elämänsä loppuu tähän, hänen on kuoltava. Ei siis fyysisesti kuoltava, mutta Johannan on kuoltava. On luotava uusi tyttö hänen tilalleen. Varsinkin kun Johanna pelkää mokanneensa asiat totaalisesti lipsauttaessaan naapuruston mummolle erään faktan perheestään. Alkaa armoton tutustuminen musiikkimaailmaan, levyjen lainaaminen kirjastosta, muuntautuminen musiikkikriitikoksi. Vaatteet vaihtuvat mustiin, hiukset vaihtavat väriään, RAHAA TARVITAAN. Johanna haluaa rahaa perhelleen, sillä pelkää todella mokanneensa asiat.

Romantiikkaa on mukana mukavasti, rakastuminen muusikko John Kiteen ei jää Johannan Dolly Wilden ensimmäisien lehtijuttujen myötä keneltäkään arvaamisen varaan. Hän tekee arvostelun John Kiten keikasta ja päätyy viettämään hänen kanssaan iltaa pitäen hauskaa ja kokee John Kiten olevan hänen sielunkumppaninsa, he täydentävät toisiaan. Teini-iän ihastumista on hauska seurata, sillä se on todenmukaista.

Musiikkikriitikon ura lähtee huimaan nousuun ja Dolly Wilde on ottanut uuden taktiikan, hän ei kirjoita bändeistä joista pitää. Hän kirjoittaa vain niistä joiden levyt eivät vakuuta ja teilaa bändit käyttäen ilkeitä ja osittain vääriä ilmaisuja ja vertauksia. Hän on kärkäs, ilkeä ja pitää roolia yllään myös vapaa-ajallaan pyöriessään piireissä. Kiltistä Johannasta tulee Dollyna seksipeto, vaikka kirjan alussa hän on vielä kiimainen neitsyt. Dollyna hän pääsee toteuttamaan seksuaalisuuttaan, alkaa polttamaan tupakkaa, juomaan ja kokeilee hän huumeitakin. Ne joskaan eivät onneksi nouse kirjan keskiöön. 

Hampaiden poistossa käynyt Bertta lähettää terveisensä
ja kiittää tsemppaavista kommenteista!
Kirja vilisee erilaisia aikansa brittiläisiä rokkibändejä, joista moni ei nimenä juurikaan ole tuttu. Räppäri Ice T:n sentään tiedän.

Johanna on roolihahmona hauska, älykäs ja nuorena tietysti muuntautumiskykyinen ja -haluinen. Sekä kiimainen. Kiimainen todellakin.  On hauskaa nähdä miten Johanna hahmona muuttuu kirjan myötä, Dollyn roolia hän kokee vetävänsä huumorilla, eivätkö kaikki tajuakkaan sitä? Ottaako joku hänen juttunsa tosissaan? 

Kirja on kasvutarina parhaimmillaan, joka parhaiten toimii varmasti teini-ikäiseen. Pidin itsekin tästä todella, todella paljon, vaikka päähenkilö on nuori. Jos olisin lukenut tämän teini-iässä, tästä olisi varmasti tullut ns. sielukirja. Todella hauska kirja nuoruuden angstista, ihastumisista, halusta olla jotain muuta, musiikista ja siitä tärkeimmästä - itsensä etsimisestä ja löytämisestä. 

Kirjalla on onnellinen loppu, ilman liikaa siirappisuutta. Jes. Eipä kaduta, että ostin tämän itselleni, sillä kyllä Näin minusta tuli tyttö paikkansa hyllyssä ansaitsee.

Oli hauskaa lukea näin hyvä nuortenkirja sen jälkeen kun olen voivotellut miten olen niistä kasvanut yli - ehken sittenkään.

Nostan Näin minusta tuli tytön Helmet kohtaan 11. Jonkun muun alan ammattilaisena tunnetun ihmisen kirjoittama kirja, sillä Moran on tunnettu myös kriitikkona ja feministinä ja hänen twitter-tilillään on 549 tuhatta seuraajaa.

perjantai 13. tammikuuta 2017

Saija Nissinen: Sitomisen taito ja muita novelleja #novellihaaste

Saija Nissisen Sitomisen taito on yksi niistä jotka valikoituivat mukaamme Tiimarin Atena-kirjojen laarista. Tiimari teki viime syksynä paluun Lahteen hieman uudistuneella konseptilla.

Takakansi lupaa outotunnelmaisia novelleja ja niitä nämä todella ovat. Ensimmäisen puoliskon jälkeen olen hurmiossa ja vannotan jo mielessäni antavani kirjalle Goodreadsissa viisi tähteä. Loppua kohden novellit kuitenkin jotenkin lässähtävät ja ovat "ihan hyviä, mukiinmeneviä, luettavia", mutta eivät yllä samalle tasolle, kuin moni alkupään novelli. Aika pitkälti novellit tuntuvat pohjaavan joihinkin mielenterveysongelmiin ja ihmissuhteisiin.

Kaikki kymmenen novellia kuvaavat aika osuvasti ihmiselämää ja sitä missä moni pyöriskelee, pohjamudissa ja osa hulluuden partaalla. Ensimmäisessä novellissa, Kättes suojaan presidentti romahtaa, sortuu syystä itsenäisyyspäivän vastaanotolla, linnan juhlissa siis. Se kiskaisee mukavasti mukaansa kirjaan ja herättää orastavaa kiinnostusta.

Pantti kertoo kuinka epätoivoisiin tekoihin ihminen voi ajautua ja kuinka henkisesti sairas vanhempi voi ajaa lapsensa myös hulluuteen, lietsoa itsekkyydellään vihaan. Novelli on kolmeosainen, ensimmäisessä Siiri on vasta 10-vuotias lapsi, jota äiti hakkaa vyöllä perseelle ja kiinnostus on suurempi miehiä, kuin omaa lastaan kohtaan. Siiri vaikuttaa jokseenkin vinoutuneelta jo tähän aikaan. Toisessa osassa rikostutkija Anu Heikkilä kuulustelee 25-vuotiaan Siirin äitiä Patriciaa, sillä Siiri on tarttunut viikatteeseen kesätapahtumassa nähtyään eturivissä äitinsä ja Siiri halutaan toimittaa mielentilatutkimuksiin. Monella tapaa vinksahtanut äiti oli onnistunut siihen tilaan ilmeisesti tyttärensä ajamaan. Kolmas osa novellista on lyhyt pätkä Siirin lapsuudesta jatkona ensimmäiseen osaan.
Pantti pitää hyvin yllä kirjan jo nostattamaa kiinnostusta ja ihan liikaa siitä en viitsi paljastaa. Se on todella hieno novelli, tykästyin. Näkökannan ja tilanteen vaihto kesken novellin, toisen ihmisen jalkoihin, toiseen aikaan toimii siinä hienosti.

Muutamia muita vielä mainitakseni, Kylvettäjä ja Sisko käy oopperassa taas ovat myös oikein toimivia novelleja, jotka alkuun hieman kaipaavat pontta alleen ja pian sen saavatkin ja rakentuvat hienosti. Tykkäsin kovasti. Viimeisin novelli Sitomisen taito taas ei nouse suosikikseni. Kaikki novellit ovat kuitenkin vähintään ihan luettavia kokonaisuuksia, osa mielestäni selkeästi parempia kuin toiset. Eheitä ja toimivia kokonaisuuksia kaikki. Jos joku tämän innostuu lukemaan, suosittelen makustelemaan ja pureskelemaan novelleja yksi tai pari kerrallaan, eikä heti ahmia ja ahmia.

Atena 2012
209s.
Oma ostos

Positiivinen yllätys, sillä en etukäteen tietänyt tästä mitään, muuta kuin että tämä pitää novelleja sisällään. Kuittaan tällä 10 luettua novellia novellihaasteeseen. Helmet-haasteeseen kuittaan tällä kohdan 42. Esikoisteos.



keskiviikko 11. tammikuuta 2017

Helmi Kekkonen: Vieraat

Helmi Kekkosen Vieraat valikoitui kuunneltavaksi varsin sponttaanisti. Muut kirjat tökkivät ja kaipasin vain jotain, jotain mihin hukuttaa itseni. Ja hukutin.

Vieraat lähtee liikkelle elokuisesta illasta. Pariskunta on kutsunut muutamia läheisiä ystäviään, sukulaisia ja naapureita illalliselle. Senja ottaa vastaan vieraat, mutta ihmettelee samalla, missä mies Lauri on? Lauri lähti hakemaan kukkia, eikä ole tullut takaisin.


Siltala 2016
191s. / 4h 52min
lukijana Krista Putkonen-Örn
kuunneltu äänikirjana























Varsinaisia odotuksia kirjalle ei ollut, olin kuullut siitä joitakin kehuja, mutta en missään vaiheessa mieltänyt kirjaa omakseni, kunnes se lopulta valikoitui luettavakseni pliisusta takakansitekstistä huolimatta – tai juuri sen takia. Teemana vanhemmuus ei tuntunut kovin kiinnostavalta, mutta sitä onneksi käsitellään kirjassa hyvin laajasti, eikä vain tietyllä tapaa. On aikuisia lapsia, on lapsettomuutta ja vauva, on karmeita kohtaloita ja synkkiä lapsuusmuistoja. 

Miten Vieraat herättääkään ajattelemaan. Miten paljon tulkitsemme muita, heidän tekojaan, sanojaan tietämättä välttämättä sitä mikä siellä takana on. Läheisiä ihmisiäkin. Sisäinen kipu aukeaa tässä kirjassa, se levähtää silmille. Se tuntuu vavisuttavalta, mutta kuitenkin hyvältä. Miten paljon puhumattomuus vaikuttaa. Miten harvoin saamme valutettua toiselle palan sieluamme, omaa itseämme ja ajatuksiamme. Miten joku voi olla niin lähellä, mutta samalla niin kaukana. Tässä, mutta silti tuolla, poissa. Huh.

Episodiromaaniksi todella voimakas. Kerralla läpi, koko kirja. Raadollinen ja kaunis. Kaunis kirja josta pidin. Se jos joku on jotain. En todellakaan tiedä, mitä Vieraista sanoisin. Sitä ei mitenkään voinut laskea käsistään, ei jättää hetkeksi kesken. Yllätyin miten suuresti Vieraat vavisutteli. Alkuun hieman tökki, en ihan heti päässyt sisään, mutta kirjan alun ymmärsi paremmin, kun kirja eteni pidemmälle.

Henkilöt ovat tavallisia, osa vittumaisia, osa tylsiä, niinkuin me ollaan. Simple as that. Kaikki henkilöt tuntuivat osaltaan tärkeiltä kirjalle ja kirja hiotulle. Kunkin hahmon elämäntilanne välittyy kirjan sivuilta upeasti ja koskettavasti. Heillä on salaisuuksia, murheita, joihin lukija pääsee osallisena sukeltamaan. Kaikki eivät ole pitäneet siitä, että kunkin ihmisen tilanteessa vain "piipahdetaan" ja sitten kertoja jo vaihtuu. Itse pidin. 

Vaikka kirjalla on pituutta vain vajaa 200 sivua, siinä rakentuu upeasti jokaisen henkilön kokemukset. Jännite rakentui kirjan aikana hienosti ja se piti otteessaan, ei tiputtanut matkalle. Loppu toisaalta yllätti, toisaalta ei. Se oli kuitenkin hieno loppu. Aika arvattavissa, mutta silti. 

Jälleen yksi kirja joka varmasti toimi paremmin äänikirjana, kuin luettuna. Krista Putkonen-Örn hurmaa taas. Hän pukee sanat puheeksi, joka kattaa kaiken. 

Siltala 2016
191s. / 4h 52min
lukijana Krista Putkonen-Örn
kuunneltu äänikirjana

Helmet-lukuhaasteessa kirja sopii useampaan kohtaan. Muunmuassa 2. kirjablogissa kehuttu kirja, 6. kirjassa on monta kertojaa, 10. kirjan kansi on mielestäsi kaunis, mutta itse nostan sen kohtaan 14. Valitsit kirjan takakannen tekstin perusteella. Alla se ei-niin-houkutteleva takakansiteksti.
On kaunis loppukesän päivä, taivas on sininen ja kantaa heleänvärisiä kuumailmapalloja, mies on lähtenyt ostamaan ruusuja, nainen pukeutuu valkoiseen leninkiin. Kaikki on hyvin ja valmista vieraiden tulla, viini on kylmää, pöytä on katettu.

Mutta kun asiat alkavat muuttua, olivat ne mitä asioita tahansa, sen huomaa liian usein liian myöhään, vasta silloin kun paljon on jo tapahtunut tai kun mitään ei enää tapahdu, kun elämä on pysähtynyt paikoilleen, kohtaan jossa kukaan ei haluaisi olla. Tunnit kuluvat, ja tahoillaan illallisille osallistuvat vieraat valmistautuvat juhliin tietämättä, että juuri tämä päivä, juuri nämä illalliset ovat sellaiset, joiden jälkeen kaikki on toisin.

tiistai 10. tammikuuta 2017

Pekka Hiltunen: Onni

Kuten muutamaan kertaan on tullut todettua, olemme viime aikoina innostuneet äänikirjojen kuuntelusta. Onni on kiinnostanut kumpaakin meistä pidempään muutenkin, joten kun teos löytyi Bookbeatista äänikirjana, olihan siihen tartuttava.

Kirjassa on kolme eri kertojaa, joista eniten ääneen pääsee Oskari. Toimittaja, joka vihaa media-alaa ja sitä kuinka se on muuttunut vuosien saatossa oikeasta juttujen toimittamisesta turhanpäiväiseen klikkien kalasteluun. Oskari on kirjan alussa työhaastattelussa, joka ajautuu sivuraiteille ja Oskari alkaa yllättäen avautua elämästään psykologi Emmalle, minkä myötä ääneen kirjassa pääsevät myös Tuulikki alias Tuhannen mulkun Tuulikki ja Aapo alias Roady Runner.

Tuulikin kautta käydään läpi homojen asemaa 90-luvun Suomessa ja ennen kaikkea Rovaniemellä, sekä Tuulikin omaa seksityöläisyyttä. Tuulikin kautta kirjaan tuli mukaan myös monia riemastuttavia sivuhenkilöitä, kuten Paukku-Matias, jolta tuntuu löytyvän osuva sanonta joka tilanteeseen. Tuulikin tahto pelastaa kaikki Suomen homot on sympaattista.

Aapo taas on ilmeisen vahvasta maniasta ja psykoosista kärsivä "muusikko", joka elättelee itsestään suuria luuloja maailmankuuluna poptähtenä. Alkuun Aapo tuntui henkilöistä tylsimmältä, mutta mitä pidemmälle tarina eteni, sitä vahvemmin hänestä tuli mieleen eräs suomalainen Youtubeen materiaalia puskeva "muusikko", jonka musiikilliset lahjat tuntuvat olevan juuri Aapon tasolla; kotona kameralle puskettuja puolen minuutin kertosäkeitä. Aapo nousee siis yllättävän hyväksi nykypäivän karuksi kuvaajaksi. Tahtoisimme kysyä Pekka Hiltusella, onko Aapolla esikuvaa, vai nouseeko hän vain kirjailijan mielikuvituksesta? 

Kirja on todella viihdyttävä. Varmasti yksi viime vuoden parhaista kotimaisista. Jokaisen kertojan tarinat tempaavat vuorollaan täysin mukaansa, eikä kirjan kuuntelua meinannut millään lopettaa kesken. Aku Laitinen on lukijana vähintään yhtä loistava kuin Salatuissa Elämissä psykopaattina. Uskomme, että hänen ansiostaan tämä kirja toimi äänikirjana vielä paremmin kuin miten se olisi kolahtanut lukiessa. Hiltusen toimittajatausta näkyy kirjassa hyvin ja välittää Oskarin kautta upeasti vanhemman polven toimittajien mietteitä, joka kolahtaa meihin kovasti. Välttelemme kumpikin tietoisesti iltapäivälehtien selaamista verkossa. Todella hyvä aikalaisromaani tämän päivän toimittajan työstä, ylipäänsä muuttuvasta työelämästä ja homojen elämästä 90-luvun Rovaniemellä. Aapo "Roady Runner" taas onnistuu upeasti herättämään mielikuvia ja saa toteamaan "tätähän tämä on". 

WSOY 2016
395s. / 12h 52min
Lukija: Aku Laitinen
Kuunneltu äänikirjana

Kirjasta on vaikea keksiä mitään pahaa sanottavaa. Jopa kansikuva ja kirjan nimi ovat niin täydelliset kuvaamaan sisältöä, että Hiltusen voi sanoa luoneen aikaansa hyvin kuvaavan mestariteoksen.

Voimme kiittää ja ihmetellä miten samanlainen kirjamaku meillä onkaan, harvoin menee vikaan jos jompikumpi suosittelee toiselle jotain kirjaa - eikä Onni tehnyt poikkeusta. Tommi kuunteli Onnin ensin, joulukuun puolella. Helmet-lukuhaasteeseen tästä siis vain Tiia nappaa kirjan kohtaan 17. Kirjan kannessa on sinistä ja valkoista. Muita sopivia kohtia mm. 2. Kirjablogissa kehuttu kirja, 6. Kirjassa on monta kertojaa, 30. Kirjan nimessä on tunne, 35. Kirjan nimessä on erisnimi, 41. Kirjan kannessa on eläin.

maanantai 9. tammikuuta 2017

Stephen King: Etsivä löytää

Etsivä löytää on Kingin Bill Hodges -trilogian toinen osa. Sarjan ensimmäisen osan, Mersumiehen, arvostelun löydät täältä. Mietin hyvän tovin, jaksanko tähän jatko-osaan tarttua, kun Tammen katalogista huomasin sen olevan tammikuussa tulossa. Teos oli kuitenkin lisätty Bookbeatiin äänikirjana jo lähes viikko ennen kirjan fyysistä julkaisua, joten äänikirjahumussa päätös oli lopulta helppo.

Kirjan juoni tuntuu sen verran hankalalta selittää, että tyydyn tällä kertaa lainaamaan takakansitekstiä, joka avaa asian hyvin:

"Mersumiehestä tuttu etsivä Bill Hodges saa vastaansa lukijan, jonka pakkomielle erakoituneeseen menestyskirjailijaan menee liian pitkälle.

Morris Bellamy on raivoissaan. Kirjailija John Rothstein on lopettanut suositun Jimmy Gold -sarjansa. Ja vieläpä aivan väärin. Morris surmaa kirjailijan ja löytää muistikirjat, joissa on kaksi julkaisematonta Jimmy Gold -romaania. Mutta häkki heilahtaa ennen kuin Morris ehtii uppoutua niihin. Vuosia myöhemmin mittaamattoman arvokkaat muistikirjat löytää teini nimeltä Pete Saubers, jonka perheen lama ja massamurhaaja Mersumies ovat ajaneet taloudelliseen ahdinkoon. Pahaksi onnekseen Pete erehtyy kaupittelemaan muistikirjoja aivan väärälle henkilölle ja saa vankilasta vapautuneen Morrisin kannoilleen. Se joka väittää, etteikö kirjallisuus voisi muuttaa elämää, saa varautua nielemään sanansa. Mutta millä tavalla, sen päättää eläköitynyt rikosetsivä Bill Hodges."

Kirja keskittyy tosiaan puoliväliin asti pelkästään Peten ja Morrisin elämäntarinoihin, joita King omaan kingimäiseen tyyliinsä pohjustaa erittäin taidokkaasti. Kun lopulta ensimmäinen Bill Hodgesiin liittyvä kappale koitti, oli tunne kuin olisi siirtynyt katsomaan Steven Seagalin leffaa. Onneksi Hodgesin yliampuvaan kliseisyyteen oli Mersumiehen aikana jo tottunut, joten lukukuunteluinnostus ei tästä ottanut takapakkia, vaan asiaan osasi suhtautua huumorilla.

Kirja oli mielestäni onnistuneempi kuin trilogian ensimmäinen osa, vaikka niitä onkin vaikea verrata keskenään. Siinä missä ensimmäinen oli syvälle pinnan alle menevä psykologinen trilleri, tämä oli enemmänkin viihteellinen dekkari. Ehkä juuri siksi pidinkin tästä enemmän. Ensimmäinen osa oli niin taidokkaasti kirjoitettu, että kirjan lopetus oli suorastaan loukkaus sen aiempaa sisältöä kohtaan. 

Etsivä löytää taas pysyi kokoajan tasaisen viihdyttävänä ja pinnallisena, joten pettymystä loppuratkaisun suhteen ei tarvinnut pelätä. Loppuratkaisu oli Kingin mittapuulla jopa yllättävän hyvä, sillä niiden teosten perusteella, jota olen mieheltä lukenut, ne tuntuvat olevan hänen akilleen kantapäänsä. Pidin myös kirjan aihepiiristä, sillä kirjallisuuteen keskittyvät kirjat ovat mainiota luettavaa, tässä tapauksessa kuunneltavaa.

Tämä sopii ainakin seuraaviin Helmet-lukuhaasteen kohtiin:
20. Kirjassa on vammainen tai vakavasti sairas henkilö
23. Käännöskirja
24. Kirjassa selvitetään rikos
37. Kirja kirjailijalta, jonka tuotantoon kuuluu yli 20 teosta
47. Kirja täyttää kahden haastekohdan kriteerit
49. Vuoden 2017 uutuuskirja


Tammi 2017
14h 26min
Lukija: Antti Jaakola



sunnuntai 8. tammikuuta 2017

Piper Kerman: Orange is the new black - Vuosi vankilassa

Kun valitsin Adlibriksesta pokkareita 3kpl hintaan kymmenen euroa, valitsin Hemingwayta ja Jane Austenia. Viimeinen kirja tuotti hetken päänvaivaa, mutta sitten päätin lisätä ostoskoriin Piper Kermanin Orange is the new black -vuosi vankilassa -kirjan. Orange is the new black lienee useimmille tuttu Netflixin saman nimisestä sarjasta, joka muuten on huippu! Paperilta ruutuun -lukuhaaste kaipasi myös täydennystä, joten tämä kirja sopi viime vuoden viimeisten päivien lukemisiksi kuin nenä päähän.

Orange is the new black kertoo Piper Kermanin omakohtaista tarinaa. Hän on menneisyydessään tehnyt rikoksen, kuljettanut huumerahoja silloisen tyttöystävänsä avuksi. Kerman oli suhteellisen pieni tekijä koko sopassa, hänen tyttöystävänsä ja muut sitten isompia. Tuosta on kulunut kymmenisen vuotta, Kerman elää tasapainoisessa suhteessa miehensä Larryn kanssa ja on jättänyt nuoruuden villitykset taakseen. Hän saa 15:n kuukauden tuomion vankilassa.

Kirjan takakannessa on lainaus:
”Tätä kirjaa on mahdotonta päästää käsistään, koska Piperin asemassa voisit olla sinä. Tai paras ystäväsi. Tai tyttäresi” - Los Angeles Times

Yleensä skippaan lainaukset kirjojen kansissa suosiolla, sillä ne yleisesti ottaen ovat kehua kehun perään. Tässä tapauksessa tuo lainaus kuitenkin vähän kismittää. Kermania kohdellaan jo vankilassa heti poikkeuksellisesti, hän herättää monissa ihmetystä, miksi ja miten hänenlaisensa joutuu linnaan. Niin, ei kai se hyvä ura, tasapainoinen parisuhde ja valkoinen iho ja ylempi keskiluokkaisuus takaa, ettei menneisyydessä olisi luurankoja (vaikka toki monilla on paljon huonommat lähtökohdat, joiden takia väistämättäkin ajautuvat rikoksen polulle). En usko Kermanin kuljettaneen huumerahoja tietämättään, eikä hän niin tehnytkään. Kuitenkin hänen asemassaan voisi ilmeisesti olla kuka tahansa.

Vankilassa synnytetään, monet jäävät sieltä lähtiessään asunnottomiksi, eivätkä pääse yhteiskuntaan kiinni. Heidän sopeutumista yhteiskuntaan ei juurikaan tueta. Nistejä jotka tarttuvat piikkiin taas heti vankilasta päästyään. Pikkurikollisia ja pidempään tuomiotaan istuvia.

Kirja alkaa tehdystä rikoksesta ja päättyy vapautumiseen. Kirja on selkeästi kirjoitettu informatiiviseksi teokseksi vankilaolosuhteista. Jos kaipaat viihdytystä, katso sarjaa. Se on hauska, menevä ja tietysti aivan toisenlainen kuin esikuvansa, kirja. En tiedä miten arvostella muistelmateosta, arvostelenko siinä kyseisen ihmisen kokemuksia vai... Kerronta on välillä epäloogista ja poukkoilevaa, mutta kyllä kirja silti suhteellisen hyvin otteessa pitää. Annoin kolme tähteä lukemisen jälkeen Goodreadsissa, mutta näin tarkemmin ajateltuna ehkä kaksi olisi sopivampi. Kirjan lopussa on faktaa numeroista, kuinka paljon tuomittuja vankiloissa Yhdysvalloissa viruu ja kuinka räjähdysmäisesti vankien määrä on kasvanut.

Kerman on tuomionsa jälkeen liittynyt Women's Prison Associationiin, joka auttaa rikoksista tuomittuja naisia muuttamaan elämänsä suuntaa. Tällä hetkellä Kermanilla varmaan pyyhkii elämässä ihan hyvin, sillä kirja ja Netflix -sarja ovat varmasti tuottaneet taskun pohjalle roposen jos toisenkin.

Yhdeksi miinuspuoleksi voinee taasen lukea Otavan täysin vinoon painaman tekstin. Kirjaa lukiessa totun kääntämään jo sivut tiettyyn asentoon heti sivua vaihdettuani.

Otava 2014
461s.
Oma ostos

lauantai 7. tammikuuta 2017

Talvi-iltain lukumaraton(päivittyvä)

Aloitimme Talvi-iltain lukumaratonin la 7.1. klo 14:00. Siitä eteenpäin siis maratoonasimme 24 tuntia ja koostimme alle luetut ja määrät. Päivittyvä postaus tuntui huonolta ajatukselta, ettei välillä jumitu koneelle tekemään jotain muuta. Maraton tuntui hyvältä ajatukselta aloittaa vuosi, joka tosin lukemisien kannalta ihan hyvin on jo muutenkin alkanut. Nyt luovan tauon aikana päätimme kuitenkin laittaa tämän julki.

Tiia: 
14:00 Aloitin Saija Nissisen  kesken olleella Sitomisen taidolla, luin sen loppuun, jäljellä oli vain viimeinen novelli, 20 sivua. Erikoinen kirja. Aloitin Laura Frimanin JVG-kirjan, 37 sivua.
15:00-15:45 JVG, etenee 65 sivua.
15:45-16:25 Tommi tulee kaupasta, tässä kohtaa luova ruokatauko
16:25-17:50 JVG loppuun, 100 sivua.
18:10-18:30 Luin Roald Dahlin:Annok Iplikin, 70 sivua. Aika erilainen lukukokemus kuin hiljattain lukemani Kuka pelkää noitia, tämä on rakkaustarina joka ei kaihda rajoja, eikä moraalista piittaa.
19:00-20:00 Aloitin Ferninand von Schirachin Collinin tapauksen ja pääsin sivulle 76.
22:00-23:30 Collinin tapaus loppuun, 92 sivua.
00:45-01:30 Aloitin Lauren Beukesin Zoo Cityn, 48 sivua.
Tähän mennessä yhteensä: 498 sivua.
13:05 Sen verran kiire tänään, että maraton jää tähän. Yllä lopputulos.


Tommi: 
14:00-14:45 Mikko Rimmisen Nenäpäivää 55 sivua.
16:25-16:50 Nenäpäivä 25 sivua.
17:00-19:30 Suzanne Collinsin Vihan liekit äänikirjana, 2h 30min.
20:00-20:15 Nenäpäivä 15 sivua.
00:45-01:30 Nenäpäivä 40 sivua.
Tähän mennessä yhteensä: 135 sivua + 2,5h äänikirjaa.
13:05 Sen verran kiire tänään, että maraton jää tähän. Yllä lopputulos.

perjantai 6. tammikuuta 2017

Vuosi 2017, mitä kaikkea on tulossa

Se on uusi vuosi ja uudet kujeet. Blogiin ilmestyy näin vuoden alussa muutama teksti, joissa puretaan joulukuun kirjoja ja sitten siirrytään kokonaan vuoteen 2017. Kuten kaikki, toivomme vuodesta hyvää. Goodreadsissa asetimme tavoitteeksi Tiia, lukea 85 kirjaa ja Tommi, lukea 65.

Mukana ollaan monissa kuvioissa, muunmuassa Helmet-lukuhaasteessa. Luettavia on jo kaavailtu useaan kohtaan. Teemme blogiimme erityisen välilehden Helmet-haasteelle, johon tulee sitten linkki kuhunkin luettuun kirjaan. Huomenna aloitamme Talvi-iltain maratoniin lukemisen, josta teemme koostepostauksen viikonlopun aikana.

Suomen 100-vuotis juhlavuosi näkyy luultavasti myös blogissamme. Pyrimme lukemaan tietty mahdollisimman paljon kotimaista ja Helmet-haasteeseen erityisesti. Tietysti siihen ei pelkkiä kotimaisia kerry, mutta ei se ole tarkoituskaan - ihan vain vaivihkaa koitamme lisätä lukemiemme kotimaisten määrää. Tosin Helmetin haasteeseen luetaan mahdollisimman paljon kirjoja omasta hyllystä.

Mukana olemme myös Novellihaasteessa, omassa Paperilta ruutuun -lukuhaasteessamme, BFF-haasteessa. Juhlavuosi näkyy kirjallisuudessa monella tapaa. WSOY julkaisee 12 lukijoiden valitsemaa kirjaa juhlapainoksena, Baba Lybeckin Kirja vieköön! -tilaisuus tulee varmasti hurmaamaan kaikki ja hienoa on myös Ylen 101 kirjaa-projekti, jossa kirjabloggaajat ovat omalta osaltaan mukana. Todennäköisesti syksyllä suuntaamme taas kirjamessuille.


Bertta-kissakin on voinut tämän viikon paremmin  saatuaan antibiootit ja menee ensi viikolla eläinlääkäriin hammasoperatioon, jossa laitetaan neidon suu kuntoon.😊


keskiviikko 4. tammikuuta 2017

Salla Simukka: Punainen kuin veri

Salla Simukka: Punainen kuin veri
Tammi 2013
265s/ 6h 29min
kuunneltu äänikirjana

Punainen kuin veri avaa Salla Simukan nuortenkirja-trilogian. Tämä on todella erilaista Simukkaa kuin viime syksynä lukemani Sisarla. Punainen kuin veri on nuorten dekkari. Dekkarit ovat yksi kompastuskiviäni ja toisaalta haluaisin lukea niitä – kokeilla josko pitäisin. En ole vielä saanut valikoitua dekkaria aikuispuolelta, mutta äänikirjahurmoksessa tämä sattui silmään ja koska olin hiljattain lukenut tästä trilogiasta, aloin kuuntelemaan.

Punainen kuin veri on Lumikki-trilogian ensimmäinen osa, jonka päähenkilönä toimii Lumikki, jo omillaan asuva lukiolaistyttö. On Lumikki, on veriset rahat. Rahat joihin Lumikki ei liity millään tapaa. Pari koulukaveria sen sijaan liittyvät. Lumikki on jo pitkään vannottanut pysyvänsä erossa muiden asioista, etäällä. Kun hän pääsee jyvälle rahoista, hän ajautuu selvittelemään rikosvyyhtiä, eikä saa itseään siitä irti tutustuttuaan Elisaan, joka on tapahtumien keskiössä.

Tämä kirja pitää sisällään vauhdikkaita käänteitä, trillerimäisen juonen. Huumeita, ruumiita, rahaa, poliiseja. Koulukiusaamista.Yllättävän rankkoja juttuja. Siksi Punainen kuin veri imaisee mukaansa. Se myös pitää otteessaan hyvin tuon kuusituntisen ajan.

Se on kuitenkin nuortenkirja, mutta nuortenkirjaksi hyvä. Olen jo jonkin aikaa tuntenut olevani kasvanut yli ja ohi kaikenmoisista nuortenkirjoista ja kiinnitän liiaksi huomiota niiden keveyteen, kliseisiin ja yksinkertaisuuteen. Lumikki on tietysti ”vähän” erilainen kuin kaikki muut, koittaa olla kylmä ja etäinen, mutta samalla hän on kovin välittävä. En koe samaistumispintaa Lumikissa, salapoliisivainuineen mikä on harmi. On hän silti hyvä sankari ja juuri sellainen mitä tämä kirja kaipaa.

Piti otteessaan hyvin siihen nähden, etten tosiaan ole kohderyhmää. Kaipa se täytyy jatkaa tämän trilogian parissa kuunnellen Valkea kuin lumi ja Musta kuin eebenpuu. Kansainvälistä suosiota niittäneestä trilogiasta on tulossa Hollywood-elokuva. Varmasti katson.

Tämä sopisi Helmet-lukuhaasteen kohtiin 32. Kirja on inspiroinut muuta taidetta, 24. Kirjassa selvitetään rikos, 28. Kirja kirjailijalta, jolta olet aiemmin lukenut vain yhden kirjan, mutta koska sain tämän päätökseen jo vuoden 2016 puolella, en käytä tätä Helmet-listauksessa.

tiistai 3. tammikuuta 2017

Vuosi 2016, ollutta ja mennyttä

Vuosi 2016 on takanapäin. Vaikka ilomielin otamme uuden vuoden vastaan, on välillä myös hyvä muistella niitä hyviä ja huonoja hetkiä. Vuosi 2016 oli tasainen, ei ylimääräistä vuoristorataa, mikä on tosi kiva. Onhan tämä elämä ehtinyt ryöpyttää jo, joten tasainen alusta tekee hyvää. Sillä tapaa vyörähtää liikkeelle myös 2017, johon on tulossa pientä katsausta oman postauksen muodossa.

Elokuussa aloitimme bloggaamisen, joten blogia on nyt pidetty pari päivää vajaa viisi kuukautta. Postauksia viime vuoden puolella kertyi 77, aika hyvä potti. Siihen tosin vaikutti myös melkein kokonaan toteunut joulukalenterimme. Luettuja kirjoja kertyi Tiialla 159 ja Tommilla 72. Ensi vuodelle asetettiin jo Goodreadsiin tavoitteeksi Tiia 85 kirjaa ja Tommi 65.

Nämä koostepostaukset meinasivat jo jäädä kirjoittamatta, sillä vuoden viimeiset päivät pyhitettiin pitkälti lukemiselle ja rennolle olemiselle, jonka takia kauheasti aikaa ei bloggaamiseen jäänyt. Bertta-kissan terveys on painanut mieltä.

Sen tähden emme sen suurempia tilastointeja voi tehdä vuoden 2016 luetuista, mutta jotain pientä kuitenkin.

J. K. Rowling, Jim Kay: Harry Potter ja salaisuuksien kammio
Kyllä, kaikki muutkin osat on pakko hankkia Jim Kayn kuvittamana. Vautsi vau. Uskomattoman tarkkaa ja kaunista jälkeä joka tuo kirjan henkeä todella hyvin esiin.

Astrid Lindgren: Veljeni Leijonamieli
Palautti mieleen lapsuudenmuistoja ja -tuntoja. Erittäin kaunis kirja vahvasta ystävyydestä.

Johannes Ekholm: Rakkaus niinku
Toisinaan puuduttava, mutta silti niin vetävä. Jäi mieleen pyörimään ja hämmentämään pidemmäksi aikaa.


Lauren Beukes: Zoo City
Kirjan suhteen ei juurikaan ollut odotuksia, mutta nousi yhdeksi vuoden parhaista lukukokemuksista.


Marko Lempinen: Läpi Helvetin - Marko Jantusen tarina / Tommi & Jack Black: Kulkurin tarina / Tiia
Tässä kategoriassa kummallakin oli omat selkeät ykköset, vaikka muitakin laadukkaita muistelmia tuli luettua.

Vuoden parasta lukukokemusta on vaikea nimetä. Paljon hyviä ja jokunen huonompikin lukukokemus mahtui vuoteen 2016. Toivon, että ensi vuoden jälkeen saamme paremman listauksen tehtyä.

maanantai 2. tammikuuta 2017

Minikatsaus luettuihin (tai, no...kuunneltuihin) vol 3.

Alkuun mainitsen, että sain joulukuussa loppuun Yuri Herreran Kartellin trubaduurin (Sammakko 2015, 123s.), josta Tommi on kirjoittanut jo aiemmin. En pitänyt kirjasta niin paljon kuin Tommi, sen tarinamaisuus jotenkin häiritsi ja lukukokemus jäi aika pintapuolikseksi. Ja koska lyhyen kirjan lukemiseen meni melkein kuukausi, niin lukukokemus oli myös katkonainen.

Sen pidemmittä puheitta käykäämme äänikirjojen pariin. Joulukuussa olemme kumpikin innostuneet äänikirjojen kuuntelusta. Tommi rustaa samalla ristikoita, jota ihmettelen suuresti. Itselläni ei keskittyminen repeäisi niin hyvin kahteen suuntaan. Mä olen nyt joulun jälkeen värittänyt aikuisten värikirjoja kuunnellessa ja kyllähän niitä kirjoja sitten on tullut kuunneltua joulun jälkeen jo useampia. Kiitos äidille vaan väritysvinkistä. Se tuntuu niin helpolta. Toiveena olisi, että Bookbeatiin tulisi jatkossa lisää äänikirjoja. Onhan niitä siellä, mutta tuntuu ettei tarpeeksi kiinnostavia kirjoja. Sen tähden kuunneltavaksi on valikoitunut pitkälti sellaisia kirjoja joita ei välttämättä olisi tullut luettua - mutta jotka äänikirjoina toimivatkin paremmin. 

Ensi alkuun kuuntelin Jukka Parkkisen Karhukirjeitä Karvoselle(WSOY 2002), joka on tähän päivään mennessä saanut jo useita jatko-osia, joista viimeisimmän Karhukirjeitä kuntolomalta luin keväällä. Silloin pidin Parkkisen kerrontaa ihan hauskana ja menevänä näin aikuisempaan makuun. Karhukirjekirjat ovatkin kovin kiiteltyjä siitä, että ne tarjoavat aikuisille nauruja, jopa paremmin kuin lapsille. En kuitenkaan ajatellut palaavani Otso-karhun, Amalia-tädin, Karvosen ja muiden pariin näin pian. Äänikirjahuumassa Karhukirjeitä Karvoselle kuin hujahti ohi, eikä ihme sillä pituutta kirjalla on vain 92s./1h 37min. 

Karhukirjeitä Karvoselle pitää sisällään Otso-pojan 20 kirjettä kaverilleen Karvoselle ajalta jolloin hän on Amalia-tädin hoidossa. Kirjassa on paljon viitteitä kulttuuriin ja ne aukeavat paremmin aikuiselle, kuin lapselle. Kommelluksia Amalia-tädin kanssa sattuu ja tapahtuu.




Seuraavana kuuntelin Tommin suosituksesta Henriikka Rönkkösen(Atena 2016, 205s./ 5h 10min) kirjan Mielikuvituspoikaystävä ja muita sinkkuelämän perusasioita, josta myöskin Tommi on jo aiemmin kirjoittanut. Mielikuvituspoikaystävä oli viihdyttävä ja siihen tarkoitukseen selkeästi kirjoitettu. Äänikirjana se toimi todella hyvin. Krista Putkinen-Örn sopii mainiosti kirjan lukijaksi nostaen sen tämän postauksen kirjoista parhaimpien kärkeen.

Kevyen kirjallisuuden parissa jatketaan, sillä seuraavana on vuorossa Veera Niemisen Avioliittosimulaattori (Tammi 2013, äänikirjana 2015. 267s./ 6h 47min, lukijana Miia Selin). Ensimmäisenä huomion kiinnitin lukijaan, joka oli toki taidokas mutta äänensä puolesta erikoinen valinta parikymppisen naisen ääneksi. Noh, siihen tottui nopeasti, mutta alkuun joutui odottamaan sitä hetkeä, milloin kirja imaisisi sisäänsä. Siinä vierähti tovi jos toinenkin, mutta se tapahtui onneksi kuitenkin. Siinä puolen välin jälkeen varmaankin. Onneksi väritys tuntuu olevan sen verran addikoivaa puuhaa, että siinä samalla kyllä kuuntelee vaikka luettuna ei toimisikaan. Veikkaan, että luettuna Avioliittosimulaattori olisi saattanut jäädä jopa kesken, mutta onnekseni kuuntelin sen. Se poikkesi jokseenkin yleensä lukemistani kirjoista, mutta loppujen lopulta tykästyin siihen ja Mielikuvituspoikaystävän ohella se jäi myös yllättävällä tavalla positiiviseksi kokemukseksi. Näin jälkikäteen jäin jopa kaipaamaan kirjaa, se on niin hyväntuulinen kuunneltava.

Hömppäkirjan tausta on perinteinen, tyttö ja poika äkkirakastuvat ja haaveilevat yhteisestä tulevaisuudesta. Itäsuomalainen Aino lähtee karjalaisen hölösuunsa kanssa maatilalle Varsinais-Suomeen. Kaupunki-ihmisenä en varsinaisesti viihdy maalaismaisemissa, mutta Avioliittosimulaattorissa se toimi paikkana hyvin. Yleensä kevyet hömppäkirjallisuudet sijoittuvat isompiin ympyröihin, tai siis ainakin englannin kieliset chick-litit. Kotimaisia en niin tunne, mutta tämä oli taustana hieman poikkeava. Ainon pitäisi siis sopeutua appiukkoon ja tämän veljeen, jotka ovat varsinaisia jöröjukkia kumpainekin. Reippaan ja puheliaan karjalaisnaisen on vaikea ymmärtää miesten puhetta ja puhumattomuutta. Jussi on kuitenkin niin ihana mies, että pitäähän hänen tähden kuitenkin yrittää. Ja Aino todella yrittää. Sympaattinen tarina.


Sitten ne pari heikompaa, kaksi kirjaa samalta kirjailijalta. Kaisa Haatasen Meikkipussin pohjalta (Johnny Kniga 2015, 170s./ 3h 47min, lukija Krista Putkonen-Örn) ja Ylipainolisämaksu (Johnny Kniga 2016, 168s/ 3h 36min, lukija Krista Putkonen-Örn). Ostin Meikkipussin pohjalta jokunen aika sitten kirpputorilta, koska en halunnut lähteä tyhjin käsin. Joitain kehuja olin kuullut Ylipainolisämaksusta, mutta en kumpaankaan nyt mitenkään erityisen innolla ollut tarttumassa. Äänikirjana ne kuitenkin houkuttivat enemmän ja lyhykäisyydessään, miksi ei. No, siksi ei. Krista Putkonen-Örn toimii lukijana taas hyvin, vaikka hetkellisesti hämmenyn alkuun, sillä Mielikuvituspoikaystävän kuuntelemisesta ei ollut vierähtänyt kovin kauaa. Pian onneksi totuin, että hahmo on eri. On pakko myöntää, että fyysisenä kirjana olisin lukenut vain ensimmäisen. En olisi enää luultavasti tarttunut toiseen.

Äänikirjoina nämä kuitenkin toimivat taustahälynä yllättävän hyvin, mutta en oikeastaan suosittelemaan lähtisi. Tiesin toki että nämä hömppää ovat, mutta kun eivät ole kovin vetäviä ja tuntuivat liian tyhjänpäiväisiltä. Huomasin kuitenkin hämmästyksekseni samaistuvani joihinkin viisikymppisen päähenkilön Tytin mietteisiin, joten ei nämä nyt sitten ihan surkeimpia kuitenkaan olleet. Kirja(t) pitää sisällään Tytin ajatuksia aakkostetuista aiheista, jotka mielestäni toimisivat paremmin vaikka kolumneina. Vaikka tekstit näennäisesti kertovat Tytistä, niin ei jää paljon vaikeuksia tajuta, että lopulta ne kertovat Haatasesta itsestään, hän on viisikymppinen kustannusalalla oleva sinkku, kuten Tyttikin. Muiden bloggauksia lukiessani totean, että aika moni on näistä pitänyt ja moni todella paljonkin. Ehkä siis tässä on kuitenkin kuilu mun ja viisikymppisen Haatasen välillä. Kyllä varmaan pitäisin enemmän jos olisi enemmän samaistumispintaa, monen mielestä nämä ovat olleet todella hauskoja, joten ehkä nyt vain tukin suuni.

Nythän on jo vuosikin vaihtunut, joten mahtavaa vuotta 2017 kaikille!